Pyörällä rautuvesille 12.-15.7.2007

Kavereiden kesäkuussa tekemä reissu Finnmarkin rautuvesille kuulosti niin hienolta, että päätimme Jyrkin ja Timon kanssa lähteä kokeilemaan raudun syöntiä. Pekka kertoi, että järviryhmän ensimmäisille järville pääsee polkupyörällä, tästä innostuneena otimme mukaamme maastoyörät. Meillä oli aikaa vain päivällä pidennetty viikonloppu, joten matkan helpottaminen pyörällä tuntui hyvältä idealta. Ennen reissua yritin udella Pekalta viime hetken vinkkejä, mutta kun Pekka vastasi soittooni Kiinan valtiossa, päätin tyytyä jo saatuun informaatioon.

Torstai. Tuhansien jokien maa

Työpäivän jälkeen pääsimme starttaamaan niin, että olimme pyörien satulassa kymmenen aikaan illalla. Ensimmäiset kilometrit viuhuivat nopeasti hyvää mönkijäuraa alamäkeen huilatessa. Matkalla olin ehtinyt jännittää edessä olevia isoja joenylityksiä. En muista miten hyvin poikia asiasta informoin, mutta noin 15 kilometrin pyöräilyn jälkeen edessä avautuva joki sai aikaan järkyttyneitä ilmeitä. Mönkijäura jatkui kohtuullisen suuren joen toisella puolen, joten mitään ongelmaa ei ylittämisessä pitäisi olla. Jyrkillä ja allekirjoittaneella oli ylityksen aikana sandaalit jalassa, mutta Timolla oli mukana ainoastaan vaelluskengät, jotka hän riisui jokeen kahlatessaan. Ylitys meni yllättävänkin hyvin, vettä oli pahimmillaan polveen saakka. Alkava vesisade herätti valtavat sääskiparvet ja ne myös osasivat työnsä. Aggressiivisia tapauksia!

Jyrkin kanssa jätimme sandaalit jalkaan, koska kartta kertoi parin kilometrin päässä olevan noin kaksi kertaa isomman joen ylityksen. Vesisateessa varpaat ja sormet alkoivat kangistua ja jokea alkoi jo odotella pelonsekaisella mielentilalla. Timon lainapyörässä ei ollut jarruja käytännössä ollenkaan joten jyrkimmät ja kivikkoisimmat laskut meni taluttamalla. Toinen joki oli jo paha, mutta siitäkin kaukana vastarannalla nousi mönkijäura. Jyrki totesi jokeen mennessä että "onko tämä edes fyysisesti mahdollista". Minä lähdin kahlaamaan ensimmäisenä. Pahin virtapaikka tuntui olevan heti aluksi. Pyörää piti joka askeleella lyödä pitkittäin virtaan ja virran paine meinasi silti välillä viedä pyörän mukanaan. Vesi kasteli jo melkein munat. Askel askeleelta vastaranta läheni ja sääsket kuppasivat raivokkaasti kallosta. Joka askeleen sai miettiä tarkoin, sillä pohjassa oli melkoisia kivenlohkareita ja monttuja. En tänä päivänäkään käsitä, miten Timo selvisi ylityksestä avojaloin.

Rannalle selvittyämme kaikilla oli pieni horkka ja voittajan olo päällä. Kun suurin huuma oli haihtunut, mieleen tuli, että pitäähän se joki vielä ylittää paluumatkallakin... Jatkoimme koivikkoista polkua pitkin, joka välillä pieneni huolestuttavasti. Riekkopoikueita lähti sieltä täältä lentoon ja sade alkoi muuttua sumumaiseksi tihkuksi. Lopulta polku meni niin kivikkoiseksi, että päätimme jättää pyörät. Pian koimme yllätyksen, kun edessämme avautui kylä, jota ei ollut merkitty karttaan. Katulamppukin siellä näytti olevan! Lähempänä totesimme tulleemme talvierotuspaikalle, joka oli nyt kesäaikaan tyhjillään, vaikka merkitysaika on ajankohtainen. Jyrki kertoi, että on hieman viluinen ja huonovointinen olo. Fleecetakki oli ollut huono valinta, sillä vesi oli kastellut sen lyijynraskaaksi. Asiallisemman kuoritakin löydyttyä, jatkoimme kohti viimeistä joenylitystä. Sitä ennen ylitimme kohdan jossa joki muodosti suistomaisen pikkupurojoukkion ennen yhtymistä pääuomaan. Pahalta näytti tämäkin joki. Nyt ei ollut kyseessä kovin leveä osuus, mutta sitäkin syvempi. Kun edessä avautui sellaisia nelimetrisiä monttuja kävelimme rantapusikkoa ylemmäs, kunnes löysimme vähän inhimillisemmän paikan.

Joenylityksen jälkeen jo hieman uupunut retkikunta jatkoi tunturiylängölle, jossa koivut viimein loppuivat. Matkaa oli enää vajaa kymppi. Paikoin pahassa "ihmissyöjäkasvustossa" rämpien aloimme lähestyä tunturia, jonka juurella oli leirijärven määrä olla. Tunturikihut ja riekkopoikueet säikyttelivät meitä jatkuvasti. Pitkällä tunturiylängöllä katselimme horisontissa näkyvää "tissivuorta" – Tuon taakse vielä, eihän se lähene yhtään... Neljän aikaan aamulla olimme vaivihkaa ohittaneet tissivuoren ja teltta kohotettiin ensimmäiselle mahdolliselle paikalle rautujärven rantaan. Teltan ollessa pystyssä päätimme, että tämän teltan on nyt määrä jäädä eläkkeelle. Sillä hetkellä vallinnut varsin tavallinen tunturituuli onnistui painamaan kupoliteltan tukikepit lyttyyn. Telttaan kuitenkin mahtui juuri kolme väsynyttä vaeltajaa. Uni ei tullut kovinkaan pian, sillä olo oli ylirasittunut. Sateessa kastuneet sormet eivät jostain syystä meinanneet kuivua millään edes makuupussissa.

KATSO TÄSTÄ VIDEOCLIPPI MATKALTA!

Perjantai. Syömäkalat koossa

Aamulla sumu oli pääosin haihtunut ja huomasimme, että järvihän oli varsin komealla paikalla, ison tunturipahdan kupeessa. Suunnitelma oli houkuttelevan yksikertainen: Aamupuuro naamaan ja kalastamaan. Ilma ei vieläkään ollut täysin vakiintunut, välillä saatiin niskaan oikein kunnolla vettä ja välillä näkyi jopa hieman vanhaa taivasta. Lähdimme kävelemään järven rantaa, hyviä kalapaikkoja etsien. Ensimmäisen lahden kierrettyämme tulimme rantaan, joka syveni huomattavasti nopeammin. Paikalla oli lahti, jota ennen järven vedet puristuivat kapeaksi salmeksi. Erittäin hyvännäköinen kalapaikka. Pian Jyrki ja Timo tiedottivatkin tärpeistä ja saivat pari 400 gramman rautua. Itselläni ei ollut mitään havaintoa kaloista ja aloin syytellä itseäni siitä, että oli laittanut puolalle oranssia kuitusiimaa. Yhtäkkiä Jyrkin heittämään lusikkaan nappasi isompi kala. Rautu tuli sievästi lähelle rantaa ja kunhan Timo sai haavin kasattua, kala oli kuivalla maalla. Komealla kojamoraudulla oli painoa 920 grammaa.Graavikala ja parit savukalat oli saatu.

KATSO TÄSTÄ VIDEOCLIPPI ISOIMMAN RAUDUN NOSTOSTA!

Pian tämän tapahtuman jälkeen minullakin tärppäsi ja sain sellaisen 400 gramman raudun. Suuren pahtan alla ihmettelin, että eikö muka ole piekanan pesää tällä kalliolla. Samassa piekana nousikin siivilleen ja aloitti varoitusnau'unnan. Myös toinen puoliso liittyi seuraan. Jätimme haukkoihin vähän rakoa. Saimme raudun sieltä täältä, mutta useammin näkyi uistinta seuraava kala, joka ei ottanut. Yhdessä kohtaa näkyi uivan isompaakin, ehkä kilon kalaa. Tuuli oli ajoittain kovakin ja se teki päivän aikana täyskäännöksen etelän ja pohjoisen välillä. Kun olimme kalastaneet itsemme nälkäisiksi, palasimme leiriin. Ennen leiriä lahdessa oli täyden näköinen oluttölkki, joka osoittautuikin kuihtuneeksi. Sen vieressä oli kuulemma kesäkuussa ollut ihan täysikin olut ja Pekka oli sen juonut, vaikka taisi pari vuotta vanha ollakin. Me emme olutta tunturiin kantaneet, mutta väkevämpää nestettä kului sen verran, että ilta kului joutuisasti. Saimme tehtyä hyvän nuotion rannoilta löytämistämme puista ja herkulliset savuraudut valmistuivat ripeästi.

KATSO TÄSTÄ VIDEOCLIPPI YLEISESTÄ OLESKELUSTA!

Lauantai. Norjalaiset morsettaa

Aamu alkoi Timolla ja Jyrkillä aamupuurolla, itselläni aamu venähti sattuneesta syystä pitemmäksi. Pojat ehtivät aamulla käydä salmessa kalassa ja toivat jokusen perusraudun mukanaan. Kun viimein kuumuus pakotti nousemaan teltasta, päätimme pikkuhiljaa suunnata kohti seuraavaa järveä ja isompia kaloja. Ensin lähdimme kävelemään leirijärven laitaa, jossa vielä illalla oli ollut poromiehellä kota mönkijöineen. Tämä laita järvestä antoi selvästi heikommin kalaa. Sain pari taistelijarautua, joita ehdin jo kuvitella vähän isommiksi. Tavallisia 400 gramman kaloja ne olivat. Jyrki lähti kävelemään ensimmäistä kertaa reissussa edeltä ja yhtäkkiä Jyrki nappasi maasta komean lapinvyön ja sanoi "no mutta, mikäs se tässä". Vyössä roikkui bonuksena iso leuku ja pieni merkityspuukko. Timon kanssa kateudesta vihreänä ja hammasta purren ihailimme Jyrkin löytöä.

KATSO TÄSTÄ VIDEOCLIPPI RAUDUSTA!

Kun kalaa ei pahemmin kuulunut, suuntasimme parin kilometrin päässä olevalle suurelle järvelle. Pitkä kapea lahti näytti houkuttelevalta kalastamiseen ja lähdimme seurailemaan sitä. Toisella puolella kapeikkoa oli putamassa rautuparvi tuikkimassa. Viehe taisi juuri ja juuri lentää sinne, mutta ei tärppiä – Toiselta rannalta olisi voinut saada perholla. Kahvitauolle pysähdyimme paikassa, jossa kallioranta tippui suoraan kapeaan lahteen. Tyyni järvi kimalteli kauempana ja siihen heijastui komea tunturimaisema. Todella kaunista. Timo heitteli kahvinkiehumista odotellessa ja sitten kävi niin, että siima katkesi heitossa. Seuraavalla heitolla pikkulusikkaan nappasi hyvänkokoinen rautu ja kolmannella heitolla meni taas viehe! Ei muuta kun lisää siimaa puolalle... Kahvi saatiin taas kiehutettua joillain laudankappaleilla ja hyvältähän se taas näissä maisemissa maistui. Kofeiinin räjäyttäessä tajunnan, jatkoimme kalastusta.

Näin vastarannalla taas komeita pintomisia ja heitin vieheen sinne. Ei tärppiäkään, mutta rannassa näin polaroidlasien läpi todella komean, noin kiloisen raudun uivan laiskasti vieheen perässä. Kun kala tuli matalan päälle, se säikähti ja säntäsi nopeasti takaisin monttuunsa. Ei ottanut enää toisella eikä kolmannella heitolla. Päätimme lähteä kokeilemaan seuraavaa lahtea. Lahtien välillä oli aika jyrkkä törmä ja siinä höpötimme kävellessä kaikkea joutavaa. Yhtäkkiä kummun takaa ilmestyi kolme pysäköityä mönkijää ja kolme keski-ikäistä norjalaista miestä. Kaksi miestä oli aika myrtsin näköisiä ja toisella oli kuivunut paksu verinoro otsasta leukaan saakka. Kolmas mies taas vaikutti sosiaalisemmalta ja oli ainoa, joka meitä tervehti. Mentiin siis juttelemaan tämän miehen luokse. Kovin vaikeasti taas tulivat ruotsin-norjan sanat suusta, mutta muutama kommentti saatiin vaihdettua. Mies kertoi, että kaksi heistä oli Kautokeinon poromiehiä ja hän oli vain turisti, joka seuraa perässä. Kalassa oli hänkin käynyt, mutta huonolla menestyksellä. Kuulemma huono syönti. "Turisti" sanoi, että paras kalapaikka on lahden toinen puoli, joten suuntasimme sinne. Siellä näyttikin raudut molskivan. Norjalaiset lähtivät ajelemaan kohti sivistystä.

Yhtäkkiä kesken kävelyn radiopuhelimeni sekosi – sieltä alkoi kuulua norjaa! "haluu, haluu". "Vem är det" -kysyin ja joku norjalainen nimi sieltä tuli. Tätä jatkui aina välillä. Muutaman sadan metrin päässä oli suuri rautuparvi pintomassa ja riensimme kohti sitä. Kuinka ollakaan, juuri kun tulimme sen kohdalle, alkoi sataa kaatamalla. Sadetta riitti parikymmentä minuuttia, eikä sen aikana tullut tärppiäkään. Heti kun sade loppui, kalat alkoivat harvakseltaan pintoa. Kokosin perhovavan, mutta perukesiima unohtui tietenkin leiriin... Sidoin jotain 0,30mm monofiiliä perukkeeksi ja muutaman epätoivoisen heiton jälkeen luovutin. Jyrki taas aikoi kokeilla matopatenttia. Jyrki laittoi heittokohon päähän houkuttelevan matomöntin ja heitti sen järveen. Vapa kivenkoloon ja tärppiä odottamaan. Kauaa ei mennytkään kun koho upposi, Jyrki tempasi vavan käteen, ja kala irtosi. Tämä toistui monta kertaa, mutta yhtään kalaa ei tullut ylös. Muutenkin kalan tarttuvuus oli järvellä huono. Välillä uistinta tempaistiin kunnolla, mutta ei pysy ei. Lopulta päätimme lähteä takaisin leirijärvelle. Jyrki lähti edeltä ja Timon kanssa menimme vielä kokeilemaan kapeikon toista puolta, koska siellä oli näkynyt joitain isoja kaloja. Vaan ei ollut enää niistäkään tietoa. Mahtavia monttuja ja saaren kupeita, mutta kalat puuttuivat. Vain pari hentoa tärppiä todisti kalojen olemassaolon. Tätä se monesti on rautujärvellä! Päätimme lähteä leirijärvelle, jossa Jyrki jo taatusti nostelee kiloisia rautuja!

Matkalla yritin ottaa Jyrkiin yhteyden radiopuhelimella ja totta kai siihen vastasi norjalainen... Ylempää kukkulalta katsoimme järveä viimeisen kerran ja nyt huomasimme, että järvelle oli ilmestynyt kaksi kanoottia. Suosittu paikka! Lähempänä leirijärveä sain yhteyden Jyrkiin, joka sanoi saaneensa hyviä ruokakaloja. Lompsimme paikalle ja saman tien Jyrkillä tarrasi iso kala kiinni. "Ei ole näin kovasti vielä mikään tällä reissulla pannu vastaan". Rannempana kala kävi pinnassa möyrähtämässä ja iso pyrstö läpsäisi veden pintaa. Pian tämän jälkeen kala irtosi. Pitkälle toistakiloinen sanoisin. Lahdessa näkyi tuulen rikkomasta pinnasta huolimatta paljon pintakäyntejä ja välillä rantavedessäkin näkyi rautuja. Yksi erikoinen tapaus oli kun näin sattumalta kun puolenkilon rautu nousi hakemaan hyönteistä. Kala nousi tikkusuorana ylös ja pää nousi pinnan yläpuolelle. Ja samaa reittiä takaisin... Ohitimme piekanakalliot ja matkalla yritimme tuloksetta etsiä pudottamaani haavia. Polttopuuta kuitenkin löytyi hyvin ja lastasin sylin ja repun täyteen. Sitten seurasi yksi elämäni pisimmistä puolikilometrisistä. Valtavat sääskiparvet ilmestyivät jälleen sateen jälkeen ja kädet olivat täynnä polttopuuta. Hiki valui ohimoille ja sääsket pommittivat jokapuolella. Paidan hihat olivat sopivasti akanvirrassa ja ne keräsivät uskomattoman määrän sääskiä!

Sunnuntai. Jännittävä paluumatka

Olimme päättäneet lähteä aamulla paluumatkalle sitten kun herätään. Ilma ei oikein vaikuttanut hyvältä vaeltamiseen: aurinko porotti siniseltä taivaalta ja tuulta ei juuri ollut. Timo kävi uimassa järvessä ja niin oli itsenikin tarkoitus, mutta mystinen nenäverenvuoto esti aikeeni. Pojat neuvoivat niistämään nenän ja tein työtä käskettyä. Kun sitten laitoin tupon nokkaan Timo sanoi, että eiku eihän sitä missään nimessä sais niistää kun nenä vuotaa. Pötköttelin ennen lähtöä muutaman minuutin kuntalla tuppo nenässä. Aloitimme paluumatkan huiputtamalla tissivuoren. Huipulta oli mukavat maisemat ja tunturipöllö oli jättänyt oksennuspallon ja höyhenen merkiksi oleilustaan. Matka ensimmäiselle joenylitykselle meni nopeasti, kun löysimme oikean reitin. Taivalsimme autolle rauhallisesti, välillä syötiin ja välillä uitiin. Matkaan meni noin kahdeksan tuntia. Yksi kunnon pyöräkaatuminenkin piti nähdä, kun jotain meni pinnojen väliin ja sukelsin ratin yli polulle. Vanne taipui etupyörästä ja etujarrut oli otettava pois, että rengas pääsi pyörimään. Autolla tapasimme vielä yhden norjalaisen, joka oli menossa kauemmalle järvelle. Ihmettelimme, että miten mönkijällä pääsee nuo hurjat joet yli ja siihen mies meinasi, että se menee kun ottaa tarpeeksi vauhtia, eikä pysäytä kesken. Norjalainen kertoi myös mönkijän tekniikasta ja sen soveltumisesta vesileikkeihin. Mies köytti melkoisesti tavaraa mönkijään. Mukana oli melat, kumiveneet, teltat... Semmonen reissu

Tsaibma piste komin iskuryhmä ei suosittele viikonloppureissuja kauas erämaahan. Kalastus kärsii kiireestä ja kaveriporukan kesken nautittu väkijuoma lieveilmiöineen voi viedä rajallista aikaa. Kalansyönti oli reissulla kaikkiaan mystisen huonoa, vaikka vuodenaika pitäisi olla kesäkalastukseen kutakuinkin parasta. Hyvä perhokalastaja olisi toki saalista saanut. Syömäkalat kuitenkin saatiin, vaikka kehuttavan suuret raudut jäivät järveen. Seikkailullinen puoli reissussa oli anteliaampi: Hienoja kosken ylityksiä sekä pyöräilyä ja patikointia linturikkaalla viddalla. Lapinvyön löytyminen oli Jyrkille hieno muisto, sen hukanneelle vähän huonompi juttu. Ensi kerralla varataan viikko tällaiselle reissulle, jooko?