Yhtä varmasti kuin muuttolinnut saapuvat keväällä, tsaibmalaiset menevät toukokuussa rautupilkille. Odotukset tämänkertaista reissua kohtaan nousivat pilviin, kun Finnmarkin 5 kilometrin sääntö siirtyi historiaan. Tämä historiallinen tapahtuma avasi hurjan paljon uusia kalastuskohteita mistä valita. Ennen olimme olleet Norjassa kalastaessamme riippuvaisia Tromsinläänin kohteista, mutta emme enää. Ennen retkelle lähtöä tutustuimme antaumuksella kirjallisuuteen ja karttoihin. Kohteeksi valikoitui reissun rajallisen pituuden vuoksi kohtuullisen helposti saavutettava järvi. Hiihtomatkaa tieltä kertyisi ”vain” noin 20 kilometriä. Kirjallisuuden perusteella järvessä pitäisi olla hyvä rautukanta, isoimpien yksilöiden ollessa noin kolmekiloisia Tarkoituksenamme oli lisäksi tehdä jonakin päivänä retki kymmenkunta kilometriä kauempana sijaitsevalle järvelle. Jonkin verran, sanan varsinaisessa merkityksessä, mustia pilviä retken päälle toivat todella onnetonta keliä lupailleet säätiedotukset. -Joka päivälle vettä tai räntää. Toivoimme, että meteorologit olisivat jälleen kerran väärässä tunturisäitä ennustaessaan.

4.5.2007
Tällä kertaa iskuryhmä oli pienehkö: Minä, Miika ja Pekka. Saavuimme kukin tahoiltamme Kätkäsuvantoon perjantai-iltapäivänä. Olimme päättäneet lähteä Norjaan niin pian kuin kerkeäisimme. Pakkasimme tavarat ja auto liikahti kohti Norjaa seitsemän maissa illalla. Ensimmäinen pysähdys oli Kautokeinossa jossa perinteiseen tyyliin kävimme desinfioittamassa pilkit ja kairat. Vielä reilu tunti ajoa ja saavuimme paikkaan josta hiihtotaipaleemme oli määrä alkaa. Kello oli jo reilusti yli kymmenen, kun hiihtotaipaleemme viimein pääsi alkamaan. Alkumatkan mielenkiintoa lisäsi se tosiasia, että saapuisimme mukana olevalle karttalehdellemme vasta noin 10 kilometriä hiihdettyämme. Alkumatkan olimme tarkastaneet ainoastaan netin karttapalveluista, ja nyt se oli enää hatarasti visuaalisessa muistissamme. Sopi siis toivoa, että maamerkit alkaisivat jossain vaiheessa täsmätä karttaan. Pian alkoi käydä selväksi se, että kovin pitkälle ei tämän ensimmäisen hiihtorupeaman aikana ehdittäisi. Kiireinen lähtö, nälkä ja sitä kautta väsymys alkoi painaa. Päätimme siis leiriytyä reilun parin tunnin hiihdon jälkeen, ennen kuin edes oikeastaan tarkalleen tiesimme missä olimme.

Aamulla heräsimme hyvissä ajoin, sillä pilkkimään oli jo kova halu. Niinpä leiri pakattiin nopeaan tahtiin ja matka jatkui. Melkein heti lähdön jälkeen sanoimme hyvästit tunturikoivuille, ja saavuimme tunturiylängölle. Tunteroisen hiihdettyämme saavuimme eräälle järvelle joka näkyi jo meidän kartassamme. Ennalta olimme olettaneetkin, että kyseisen järven kohdalla tulisimme ensikertaa paikantamaan itsemme kartalta. Matka jatkui ja sääkin oli oikein hyvä. Muutama kilometri ennen määränpäätämme päätimme pitää vielä lounastauon, koska saavuimme paikkaan, joka oli kuin luotu sitä varten: kohtuullisen suojaisa kuru jonka pohjalla virtasi kirkas tunturipuro. Puro virtasi metrisen hangen alla, mutta taukopaikassamme siihen oli muodostunut muutaman metrin pituinen sula kohta, josta oli hyvä ottaa kahvivedet. Jopa extreme käsipohja uiminen kävi pikaisesti mielessä. Järki kuitenkin voitti onneksi tällä kertaa. Pyttipannun ja kahvit nautittuamme aloitimme viimeisen pyrähdyksen kohti kohdejärveämme.

Tovin hiihdettyämme aloimme olla lähellä järveä. Reittimme laski erittäin loivasti järvelle. Niin kuin useasti ennenkin, saavuttaessa itselle ennestään tuntemattomalle tunturijärvelle, saimme arvailla muutamaan kertaan, että joko olemme järven jäällä. Edessä näkyi laaja tasainen valkeus, mutta mitään selkeää rantatörmää ei tällä kohdalla ollut. Valkeuden takana näkyi jotain mustia säännöllisen näköisiä pisteitä. Porukalla yritimme arvailla mitä ne ovat. Kiviröykkiöiltä näyttivät. Mutta mikseivät ne olleet lumen alla. Yhtäkkiä joku meistä huomasi niiden liikkuvan. Pilkkijöitähän ne olivat kelkkoineen. Järvi näytti olevan kohtuullisen suosittu pilkkipaikka., sillä pitkälti toistakymmentä ihmistä siellä näytti olevan. Erämaan rauha hieman rikkoontui, mutta ainakin nyt tiesimme, että järvessä on kalaa. Päätimme seuraavaksi etsiä itsellemme hyvän leiripaikan ja alkaa sen jälkeen vihdoin pilkkiä rautuja. Hyvin läheltä paikkaa, josta saavuimme järvelle, löysimmekin loistavan leiripaikan: pälvi melko lähellä järvenrantaa. Extrana saimme vielä juoksevan veden noin 50 metrin päästä teltasta. Järven laskujoen suu oli nimittäin sula. Jätimme ahkiot ja muut ylimääräiset tavarat pälvelle ja säntäsimme takaisin järvelle. Nyt alettaisiin vetämään niitä kuuluisia Finnmarkin rautuja.

Löysimme järvelle uudestaan tullessamme vanhoja pilkkireikiä ja päätimme aloittaa pilkinnän niistä. Rautua ei alkanutkaan kaikista ennakko-odotuksista huolimatta heti nousta. Varsin pian teimme ensimmäiset uudet reikämme. Totuus tunturijärvien ankaruudesta valkeni meille jälleen kerran. Jään päällä oli ensin yli puolimetriä tiivistä kovaa lunta. Tämän jälkeen jäätäkin oli vielä metrin verran. Kovin helpolla tie ei siis kalojen maailmaan auennut. Ensimmäisen tunturijärven asukkaan ylös nosti Miika. Pikkuruinen rautu päästettiin takaisin kalojen maailmaan. Koska kalaa ei muutamaa sinttiä lukuun ottamatta alkanut nousta, oli paikanvaihdon aika. Siirryimme muutama sata metriä ja aloitimme vaivalloisen rei`itysurakan.

Tältä uudelta paikalta kalaa alkoi nousta ihan hyvin. Kalat eivät olleet mitään valtavia, mutta hyviä ruokakaloja kuitenkin. Kalojen keskipaino tällä paikalla näytti olevan vajaat 300 grammaa. Jonkin aikaa pilkittyämme Pekka huusi ”nyt on iso kiinni”. Juoksin paikalle katsomaan ja tarvittaessa auttamaan kalan ylösotossa. Väsytys kesti jonkin aikaa, ja tällä kertaa se päättyi lievään pettymykseen. Normikokoinen rautu keskeltä kiinni. Tällaisia säikähdyksiä on koettu ennenkin. Ensimmäistä perkuu-urakkaamme tehdessämme saimme kokea positiivisen yllätyksen kalojen laadun suhteen. Kalojen liha oli äärimmäisen punaista ja herkullisen näköistä. Pilvet taivaalla ja ajoittaiset räntäkuurot alkoivat vähitellen näyttää meille mitä kelien puolesta tuleman piti. Yksi katkera karkuutus sisältyi tähän ensimmäiseen pilkki-iltaan. Miika väsytteli hyvän tovin suurta kalaa, mutta juuri reiän alla kala lipesi irti. Ei ollut perusrautu keskeltä kiinni, vaan oikeasti iso kala. Sen kuulemma tuntee miten kala on kiinni. Illalla pääsimme sitten syömään todellista herkkua: rautukeittoa, ainoana lisukkeena suola. Oli erinomaista.

Seuraava aamu valkeni vielä yllättävän hyvän kelin kera. Suunnitelma oli selkeä: Syödään aamupala ja lähdetään pilkille. Päätimme aloittaa pilkkimisen edellisenä päivänä tekemiltämme saamarei`iltä. Huomasimme, että reiät olivat yön aikana uhkunneet oikein kunnolla. Suurimpien reikien halkaisijat lähentelivät puoltametriä. Nyt ylös mahtuisi siis oikein kunnon mahtirautukin. Uhkuaminen ei ollut mikään yllätys, sillä edellisenä iltana reikiä puhkoessamme alkoi järvestä puskea oikein kunnolla vettä jäälle. Joskus virtaus ylöspäin oli niin kova, että jopa rautulätkän veteen laskeminen oli hivenen hankalaa. Vaikka järvi näiltä osin olikin nyt vesillä, liikkuminen oli kuitenkin yhä helppoa, kiitos erittäin kovan lumikerroksen. Kalaa alkoi jälleen nousta, mutta ei ihan niin hyvää tahtia, kuin edellisenä päivänä. Pekka onnistui kuitenkin tempaisemaan jäälle 900 grammaisen. Vaihdoimme melko pian paikkaa, ja tällä kertaa suunnistimme läheiseltä järveltä laskevan puron suulle. Pilkkiessämme siinä, paikalle porhalsi kaksi moottorikelkkaa joissa oli matkustajina neljä norjalaista. Vaihdoimme takertelevalla ruotsin ja norjan sekoituksella hieman kuulumisia. Norjalaiset alkoivat kairata reikiä lähellemme valtavan pitkällä jääkairalla. Kaira oli niin pitkä, että norskien piti aloittaa kairaus kädet ylös kohotettuina. Näillä seuduin ilmeisesti saattaa löytyä joiltain lammilta lähemmäs kaksi metriä jäätä. Koska kalaa ei alkanut tältä paikalta kuulua, päätin tehdä yllättävän ratkaisun ja kävellä summissa järven selälle ja tehdä reiän. Reiän tehtyäni aloin laskea pilkkiä pohjaan, mutta siimaa vain katosi ja katosi puolalta, kunnes siima loppui kesken. Lapoin siiman käsiini ja totesin sitä olevan reilut kaksikymmentä metriä. Aika syvä paikka tunturijärveksi. Laskin siiman takasin, aloin pilkkiä ja melkein heti oli kala kiinni. Ylös nousi pieni rautu. Pojatkin tulivat kokeilemaan syvännepilkintää ja Miikan pilkillä totesimme paikan syvyydeksi noin 22 metriä. Muita kaloja ei tästä paikasta sitten tullutkaan. Vähitellen siirryimme takaisin leiriin ja aloimme nauttia rautusoppaa ja lämpimiä drinkkejä. Tämän illan erikoisuus oli raudun keittoliemi terästettynä Stroh-rommilla. Molemmat ainekset ovat erikseen nautittuina hyviä, erityisesti raudun keittoliemi, mutta yhdessä nautittuna tuloksena oli melko karmaiseva makuelämys. Miika totesikin juoman maistuvan suolaisemmalta kuin raaka suola. En suosittele juomaa käytettävän kuin ainoastaan tunturihengen nostattamistilaisuuksissa ja miehuuskokeissa. Illan mittaan järjestimme vielä jo perinteeksi muodostuneet tunturipainimestaruuskisat.

Vaihtelevan sikeästi nukutun yön jälkeen heräsimme huonon sään vallitessa ympärillämme. Tämän jälkeen saimmekin sitten viettää aikaamme keskellä sumua, tuulta, räntä- ja vesisadetta täydellisen valkeuden keskellä. Aamupalan jälkeen suuntasimme totuttuun tapaan järvelle, keskelle räntäsadetta. Näkyvyys oli melko nollassa. Reilun sadan metrin päässä teltalta telttakin katosi valkeuteen. Vähän hirvitti järvellä liikkua, kun ympärillä ei näkynyt mitään ja jäljetkin peittyivät nopeasti räntäsateen ja tuulen yhteisvaikutuksesta. Aamupäivän aikana emme muualla liikkuneetkaan kuin ainoastaan leirin välittömässä läheisyydessä. Varsin pian huomasimme, että olimme ”ansoittaneet” järven tämän laidan. Aikaisemmin kairaamamme reiät olivat nimittäin uhkunneet nyt jo miehenmentäviksi aukoiksi. Naamioinnista oli huolehtinut tuuli ja räntä/lumisade. Pekka meinasi tällaiseen reikään jo tipahtaa, mutta salamannopea tiikerisyöksy säästi kastumiselta. Tämän jälkeen ainakin itse kuljin eniten rei`itetyillä alueilla sauvan kanssa ns. sokeainkävelyä. Liekö surkean kelin syytä vai minkä, mutta kalaa ei muutamia yksittäisiä lukuun ottamatta alkanut nousta. Päätimme surkeasta kelistä huolimatta lähteä käymään järven toisella puolella. Kova myötätuuli houkutteli lähtöön, emmekä vielä tässä vaiheessa jaksaneet surra paluumatkaa. Järven toisella puolella reikien tekeminen oli huomattavasti helpompaa kuin kuin aiemmin. Lunta ei ollut jäällä kuin ainoastaan muutamia senttejä ja jää oli helposti porattavaa kuivaa teräsjäätä. Vettä ei ollut tällä paikalla kuin ainoastaan reilut pari metriä. Melko pian Miika tempaisi jäälle hyvänkokoisen raudun. Päättelimme löytäneemme isompien rautujen ottipaikan. Päätin yrittää tähystyspilkintää, koska kalapaikka oli suhteellisen matala. Näkyvyys vedenalaiseen maailmaan oli erinomainen. Pohja näytti oikein otolliselta suurrautupaikalta. Soraa ja pienehköjä kiviä. Yhtäkkiä pilkkini vierestä ui todella komea rautu, toistakiloinen arvioisin. Syöttiin se ei kuitenkaan iskenyt. Syönti ei siis ollut paras mahdollinen. Mutta elämys se on pelkkä kalan näkeminenkin, siitä todistuksena varmaan kahteensataan noussut pulssi. Vielä pari kalaa saatuamme päätimme suunnata takasin leirille päin, sillä keli alkoi mennä todella epämiellyttäväksi. Paluumatka ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin olisi voinut kuvitella. Tulojälkemme olivat peittyneet lumeen, eikä ympärillä näkynyt mitään muuta kuin pelkkää valkoista. Onneksi meillä oli kompassi mukana, sillä aina suuntaa tarkistettaessa olimme lähteneet kaartamaan aivan liikaa oikealle. Vastatuuli oli armoton. Vettä ja räntää piiskasi naamaan. Aurinkolaseja oli pakko pitää, vaikka niistä ei tahtonut nähdä mitään läpi. Ilman aurinkolaseja silmiin piiskaava räntä tuntui liian kurjalta. Onneksi teltta lopulta kuitenkin löytyi. Sisällä teltassa leijaili kosteus ja paha haju. Ulkovaatteemme laitoimme yhteen märkään läjään absidin nurkkaan. Nyt olisi ollut mukava polttaa trangian liekkiä absidissa koko illan. Valitettavasti polttoainetta oli sen verran vähän mukana, että avotulen ylläpitoon se ei riittänyt. Seuraavalla kerralla mukana on ainakin muutamia kynttilöitä. Pienikin liekki kosteassa teltassa kuivattaa nimittäin yllättävän paljon

Seuraavana aamuna kynnys nousta makuupussista oli kohonnut, sillä sisällä pussissa oli kohtuullisen kuiva olo. Ei olisi millään huvittanut alkaa vetämään päälle absidissa odottavia vettä nielleitä vaatteita. Keli oli vieläkin surkea. Taivaalta satoi kaikkia veden olomuotoja kovan tuulen kera. Tänä päivänä ei henkilökohtaisesti tullut pilkittyä kovin paljon. Vietin paljon aikaa köllöttelemällä teltassa kuunnellen radiota, sateen ropinaa ja telttakankaan räpätystä. Onnistuin saamaan kuitenkin leirin läheltä jokisuusta vajaan 700 gramman taimenen. Todella yllättävä saalis. Emme ennalta edes tienneet, että täällä taimenta esiintyy. Pekka onnistui tänäkin päivänä saamaan kohtuullisesti rautuja. Pekka tosin viettikin jäällä muutamia tunteja kauemmin aikaa kuin minä ja Miika. Menimme hyvissä ajoin nukkumaan, sillä seuraavana päivänä olisi edessä pitkä hiihtomatka kovaan vastatuuleen.

Aamulla heräsimme aikaisin kurjaan keliin. Söimme, purimme leirin, pakkasimme ahkiot ja lähdimme hiihtämään. Hiihdimme reilut 20 kilometriä lähes yhteen putkeen. Matkalla vietimme yhden ruokatauon. Lähes koko matkan satoi räntää, jota piiskasi naamaan kovan tuulen saattelemana. Noin 7 tunnin matkanteon jälkeen saavuimme autolle ja reissu oli takana.