Finnmark 8-10.2.2008

Säätiedotukset lupailivat Norjan tuntureille lämmintä ja keväistä keliä, vaikka elettiin vasta helmikuun alkupäiviä. Minulle, Jaskalle ja Miikalle oli sopivasti sattunut pitkä viikonloppu, joten päätimme lähteä tuntureille tutkimaan miten kala näin keskitalvella syö. Koska reissumme oli lyhyt, päätimme pysyä kelkkareittien varsilla olevilla vesistöillä. Sukset jäisivät siis tällä kertaa kotiin. Pääkohteeksemme valitsimme viime toukokussa kohtuulliseksi rautuvedeksi todetun järven.

Päivä 1

Perjantai-aamuna herätyskello soi kello kuusi aamulla, ja jo kello seitsemältä lähdimme ajelemaan kohti Norjaa. Nopeaa lähtöä avitti jo edellisiltana tehdyt pakkaustoimenpiteet. Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme paikassa, josta kelkkataipaleemme oli määrä alkaa. Ennen kuin pääsimme kelkkailemaan, meillä oli kohtuullisen kova savotta saada polttopuut, korotettu sissiteltta, kamiina kairat, lapiot, ruoat, miehistö ym. varustus mahtumaan yhteen kelkkaan ja pieneen rekeen. Viimein pääsimme kuitenkin liikkeelle, ja parinkymmenen kilometrin kelkkamatka kohti kalavesiä alkoi. Ehkä karavaanimme herätti hilpeyttä paikallisessa väestössä, sillä täkäläiset näyttivät tottuneen kelkkailemaan lähes aina yksi henkilö per kelkka. Kaiken lisäksi kelkkamme oli lähes 20 vuotta vanha Cheetah ja heidän kelkat tuliteriä pakasta vedettyjä huippukelkkoja. Meille oli kuitenkin tärkeintä päästä paikasta A paikkaan B. Sivistyksestä erämaan kalavesille.

Reilun puolen tunnin kelkkailun jälkeen kohtasimme takaiskun. Paikassa jossa kelkkareitin piti haarautua rautujärvellemme, reitti jatkuikin vain yhteen suuntaan. Väärään suuntaan meidän kannaltamme. Norjassahan kelkkareitit merkitään joka vuosi uudelleen tikuilla, ja rautujärvellemme tikkuja ei oltu vielä tälle vuodelle tökätty. Näin ollen sinne ei siis saanut myöskään ajaa. Vähän aikaa surkuteltuamme oli aika tehdä uusia suunnitelmia. Tämän kyseisen risteyksen vieressä oli ihan lupaavan oloinen tunturijärvi, jonka kalaisuudesta meillä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa. Päätimme perustaa leirin tälle järvelle ja pilkkiä siinä. Tulisipa ainakin testattua taas uusi järvi.

Retkikunta Finnmarksviddalla. Hyvä oli reessäkin matkustaa.

Veimme tavarat valitsemaamme leiripaikkaan odottamaan iltaa. Päätimme pystyttää teltan vasta iltahämärissä, sillä jäljellä oleva päivänvalo piti käyttää tehokkaasti pilkintään. Netistä tulostamiemme ilmakuvien perusteella valitsimme mielestämme otollisimman kalapaikan ja aloimme pilkkiä. Jäätä oli erittäin vähän, vain reilut puoli metriä. Erittäin epätavallista keskitalvella tunturivesillä. Järvi soveltui erinomaisesti tähystyspilkintään, sillä kirkkaan veden lisäksi pohja oli vaalean väristä. Pohja näkyi selkeästi, vaikka vettä oli useita metrejä. Mukavaa pilkintää alkoi pikkuhiljaa häiritsemään se tosiasia, että kaloista ei ollut mitään merkkiä. Niitä ei tähystäessä näkynyt ja vaikka vaihtelimme paikkaa, mikään ei muuttunut. Aloimme epäilemään kyseistä järveä tyhjiin verkotetuksi, sillä järvelle tuli jonkinlainen kesätienpahanen. Sivistys ei ollut ilmeisesti tarpeeksi kaukana tältä järveltä. Jaska vetäisi juuri hämärän korvilla jäälle noin 100 grammaisen matikan. Siinä oli päivän saalis, jolle piti nostaa kaatoryypyt. Tämän jälkeen pistimme teltan pystyyn ja siirryimme kamiinan ääreen suunnittelemaan seuraavan päivän strategiaa.

Kirkasta oli vesi, mutta raudut täysin kadoksissa.

Päivä 2

Seuraavana aamuna heräsimme kuuden maissa. Puurot syötyämme oli aika alkaa toteuttaa uutta suunnitelmaa. Päätimme lähteä ajelemaan kelkkareittiä vielä kauemmaksi, ja pilkkiä järvillä joita reitin varteen sattuu. Ensimmäinen järvi olisi jo noin viiden kilometrin päässä. Leirin kuitenkin jätimme tämän ”tyhjän” järven rantaan. Ilma oli aivan mahtava. Pari astetta pakkasta, tyyntä ja selkeä taivas. Harvemmin armottomat tunturiylängöt tarjoavat tällaista keliä helmikuussa. Lyhyen ajon jälkeen olimme erittäin kauniisti tunturinrinteiden väliin sijoittuvalla järvellä. Auringonnousu oli kauneimmillaan kun porasimme ensimmäiset reiät järveen. Kun kaloja ei alkanut ensimmäisiltä rei`iltä nousemaan, porasimme niitä lisää ja lisää. Mutta mitään ei tapahtunut. Tyhjän pilkkiminen alkoi pikkuhiljaa tympäisemään. Mieleen hiipi jo pelko täysin kalattomasta tunturireissusta. Tämä pelko osoittautui kuitenkin pian turhaksi, sillä Jaska onnistui kiskaisemaan jäälle pienen harrin. Pettymys sinänsä, sillä oletimme tämän järven olevan rautujen valtakuntaa. Kun muuta kalaa ei alkanut kuulua, päätimme siirtyä seuraavalle järvelle, jonne ei ollut pitkä matka.

Saavuimme uuteen paikkaan, jossa päätimme aloittaa pilkkimisen lupaavan näköisen jokisuun lähituntumasta. Miika teki ensimmäisen reiän, joka osoitti paikan matalaksi. Vettä oli ainoastaan puolisen metriä jään alla. Paikka vaikutti siis ensituntuman perusteella harripaikalta. Ei kauaa tarvinnut pilkin vedessä olla, kun Miikalla tärppäsi kunnolla. Lyhyen mutta kiivan taistelun jälkeen jäälle lensi puoli metriä harria.Vihdoin kunnon kala! Vaikka saalis ei ollut himoittu rautu, mieliala nousi huomattavasti. Miika laittoi pilkin takaisin järveen, eikä mennyt montakaan sekuntia kun jäälle lensi toinen samanlainen lähes kilon harri. Minä ja Jaskakin alettiin pilkkiä, eikä tarvinnut kauaa odottaa, kun harrit tarrasivat meidänkin pilkkiin. Alkoi näyttää siltä, että olimme löytäneet käsittämättömän harripaikan. Oli mahtava tunne väsytellä isoja kaloja puolentoista päivän tyhjänpilkkimisen jälkeen. Seuraavan reilun tunnin aikana kaloja nousi kolmattakymmentä, keskipainon ollessa noin 800 grammaa. Muutama yli kiloinenkin tuli. Korpitkin alkoivat lennellä yläpuolellamme, kun kalaa nousi. Aiemmin niitä ei ollut näkynyt - On niillä käsittämätön vaisto. Harrinpilkinnän ohessa tapasimme Norjalaisen pariskunnan, joka oli matkalla kauempana oleville rautujärville. Heidän kanssa jutellessa selvisi, että reitti rautujärvelle jonne meidän oli alunperin tarkoitus mennä, oli nyt tikutettu. Harria oli nyt noussut jo niin paljon, että päätimme mennä pilkkimään loppupäivän sinne.

Harmaita olivat tämän järven raudut.

Rautujärvi ei ihmeempiä tarjonnut. Ainoastaan pari pienehköä mallikalaa saimme. Saimmepa ainakin illalla herkutella raudulla. Seuraavaa yötä häiritsi myrskyisäksi nousut tuuli. Teltan keskisalkokin innostui pitämään sellaista konserttia, että alkoi ottaa jo päähän. Alumiininen salko nimittäin toimi urkupillin tavoin. Ilma tuli jostain putkeen sisään ja tuli vihellyksen kanssa säätörei`istä ulos. Keskisalon suu piti viimein tukkia jeesusteipillä.

Päivä 3

Seuraavana aamuna tuuli edelleen kovaa. Päätimme kuitenkin lähteä vielä testaamaan raudun syöntihalukkuutta ennen kotiinlähtöä. Harrastimme tähystyspilkintää noin kolmen metrin vedessä. Onnistuimme saamaan pari mukavan kokoista rautua mieheen. Kaikki kalat mitkä vedessä näimme onnistuimme saamaan. Kala siis söi, mutta sitä ei ollut tällä kohtaa paljon. Todennäköisesti suurimmat rautuparvet majailivat tähän vuoden aikaan syvemmissä vesissä. Valitettavasti meillä ei ollut kuitenkaan enää aikaa paikan vaihtoon. Parin tunnin pilkinnän jälkeen oli aika lähteä kohti sivistystä. Maisemat olivat kotia kohti mentäessä mahtavat. Kova tuuli yhdisettynä auringonpaisteeseen saivat aikaan uskomattoman kauniisti kimaltelevan maatuiskun.

Keväiset olosuhteet: Raudun tähystyspilkintää lumettomalta jäältä!

Kova maatuisku koetteli tuntureita lähtöpäivänä.

kuvat: Miika Alatalo ja Veli Alatalo teksti: Veli Alatalo