Syysrautua 21-24.08.2008

Syksy alkaa näyttää jo merkkejänsä ja on aika tämän kesän viimeiselle tunturireissulle Finnmarkkiin. Miikan kanssa oltiin pähkäilty tunturiin lähtöä jo parisen viikkoa, eikä sinne muita ollut tällä kertaa lähdössä. Sääkarttoja vilkuillessa päivät kuluivat verkkaiseen. Sääennuste tosin lupaili sadetta, mutta päivää ennen lähtöä ennuste muuttui. Sadetta olisi luvassa vain yhdeksi päiväksi ja muuten ilmat olisivat suhteellisen leppoisat.

Varusteita kasailtiin edellisenä iltana ja lähtö suunniteltiin alkavaksi miesten keihäänheiton karsinnan jälkeen, joka tuli kuuden aikaan aamulla. Pitkämäen päästyä jatkoon oli aika lähteä ajelemaan kohti Norjaa. Poikettiin vielä matkalla Kajangissa sekä Kätkäsuvannossa, mutta silti pääsimme matkaan hyvissä ajoin. Kautokeinossa oli taas edessä kamppeiden desinfiointi ja 20 euron vaihdettua omistajaa päästiin vihdoinkin siirtymään pelipaikoille. Mukana olivat maastopyörät, joilla oli tarkoitus taittaa ensimmäiset 25km matkasta. Kamppeiden pakkaukset ja pyörien hienosäädöt oli suoritettu, joten tästä alkoi taas yksi matka kohti Finnmarkin rautuvesiä.

Ensimmäisenä etappina meillä oli jo ennestään tuttu järvi, jossa tarkoituksemme ei ollut kalastaa. Järvelle oli tarkoitus jättää pyörät ja ehkä yöpyä. Yöpymisen suhteen aioimme tehdä päätöksen vasta perille päästyämme. Matka kohti järveä taittui uskomattoman nopeasti pyörien avulla ja pian olimme jo ensimmäisen joen ylityksen edessä. Tällä kertaa reittivalintamme oli oikea, koska molemmilla oli muistissa kesällä 2007 tehty reittivirhe. Silloin jouduimme kahlaamaan vahvasti virtaavan joen yli pyörien kanssa ja allekirjoittanut vielä paljain jaloin. Muistin virkistykseksi tässä linkki juttuun: http://www.tsaibma.com/suomi/Reissut/juttu/120707/120707.html

Tämä joenylitys ei tuottanut minkään sortin ongelmia ja kevyesti sandaaleilla tallaten joki oli pian ylitetty. Toisella puolella päätimme pitää hieman pidemmän tauon ja samalla kuivatella jalkoja. Olimme tyytyväisiä matkan kulkuun. Kylläpä maastopyöristä olikin iloa! Edessä oli kuitenkin hieman jyrkempi nousu, joten nyt olisi edessä pyörien talutus yli tunturin. Totta kai tämän nousun aikana aurinko innostui lämmittämään pilviverhon takaa sen verran, että hiki valui norona pitkin miesten kasvoja. Välillä piti pysähtyä puuskuttamaan ja pyyhkimään hikeä. Vihdoinkin tunturin selkä alkoi taittua ja ylämäki muuttui alamäeksi. Jälleen istuttiin satulaan ja nyt pyörät pyöri iloisesti ilman polkemista. Reitillä sai kuitenkin olla varovainen, koska mönkijän uralle oli noussut runsaasti kiviä. Alempana näimme kuinka poromiesten mönkijä pomppi hurjaa vauhtia kohti samaa suuntaa kuin me. Hieman jyrkemmän laskun jälkeen tuli poroaita ja veräjä. Siinä pääsimmekin juttusille kyseisten poromiesten kanssa.

Alkukankeuksien jälkeen alkoi juttu luistaa hieman verkkaammin ja taisipa poromiehet olla hieman hilpeämmissä tunnelmissa. Olutta juodessaan toinen miehistä kysyi meiltä: onko meillä yhtään olutta mukana? Hieman epäillen Miika vastasi meillä olevan vain vähän olutta mukana. Aikaisemmin olimme kertoneet olevamme Kittilästä ja tästä poromies päätteli, että helkkari pojilla on suomalaista olutta. Siitä alkoi mahdoton kaupankäynti! Kyseinen poromies sattui olemaan suomalaisen oluen todellinen ystävä ja tiedusteli kaikki merkit läpi. Karjalaa? Lapin Kultaa? Koffia? Lopulta sanoimme repussa olevan Karhua ja hetkessä miehen silmät kirkastuivat. Tästä alkoi humoristiset vaihtokaupat. Ensin mies tarjosi yhtä puolen litran tölkkiä kahdesta karhusta, mihin emme kuitenkaan suostuneet. Mies jaksoi tingata, mutta Miika pysyi tiukkana ja samalla kaikki nauraa räkätti. Lopulta poromies taipui ja antoi yhden puolen litran tölkin yhdestä pienestä karhutölkistä. Kauaa ei karhu vanhennut tölkissä vaan se oli juotu n. 30 sekunnissa. Sama tinka alkoi uudestaan ja täysin samaan lopputulokseen päädyttiin taas. Sen jälkeen mies kaivoi mönkijän kätköistä konjakkipullon ja totesi pienen numeroiden kertausten jälkeen sen olevan kahdeksan karhun arvoinen. Lopulta saimme selitettyä, että ei meillä ole enempää olutta ja jatkoimme matkaa. Juuri kun lähdimme totesi poromies vielä hymyissä suin ”tack för handel” ja heilautti kättä.

Tunturin alaosassa oli vielä yksi joen ylitys. Joki oli onneksi niin matala, ettei minun tarvinnut edes riisua vaelluskenkiä pois. Tästä alkoikin loppusuora kohti alkuetappia. Jälleen matka taittui uskomattoman nopeasti maastopyörillä ja reitti oli helppoa mönkijän uraa. Ennestään tuttu tissivuori oli pian edessä ja sen takana avautuisi järvi mihin pyörät tulisivat jäämään. Lopussa oli ärsyttävä suo ja mutavelli ja Miika huuteli välillä voimasanoja suonesteiden valuessa varpaisiin. Pienen mutkan jälkeen järvi alkoi vihdoinkin näkyä. Päätimme jäädä yöksi järvelle, koska nälkä ja väsymys teki jo tehtävänsä. Leirin pystytyksen jälkeen oli aika tehdä herkkuillallinen. Luvassa oli poron ulkofileetä ja perunaa, unohtamatta vaihtokaupan tuloksena tulleita oluita. Kyllä maistui makealle! Keittelimme ruoan päätteeksi kahvit ja ajattelimme käydä kokeilemassa järven antia.

Kiertelimme tutuille paikoille, mutta nihkeää oli syönti. Muutama rautu kävi tärppäämässä. Yhden onnistuin saamaan ylös ja otimme sen Miikalle suolakalaksi. Raudussa oli uskomattoman punainen liha! Kylläpä oli todella oiva suolakala. Järvellä saimme kunnon sadekuuron niskaan ja hieman apeassa säässä tarvoimme takaisin teltalle nukkuminen mielessä. Järvellä kävi myös pari miestä mönkijöillä. Emme nähneet kaukaa kunnolla, mutta näytti siltä, että miehet kävivät kokemassa verkot kapeammasta lahdesta. Oli aika mennä nukkumaan, koska huomenna oli tarkoitus siirtyä uudelle ennestään tuntemattomalle järvelle. Yöllä molemmat heräsi rankkaan vesisateeseen ja ei auttanut kuin toivoa, että aamulla sade olisi historiaa.

Aamulla heräiltiin onneksi sateettomaan ilmaan, mutta ilma oli pilvinen ja harmaa. Lähdettiin pian kävelemään kohti seuraavaa järveä. Ennen järveä oli pari pienempää lompoloa, jotka näyttivät todella hyviltä syvien monttujen ansiosta, mutta heitot eivät tuoneet tulosta. Lompoloilta näkyikin jo kohteemme keskikokoinen järvi, joka näytti erinomaiselta rautujärveltä. Saavuimme rantaan ja iloksemme huomasimme maaston olevan ihanteellinen leirin pystyttämiseen. Rannalla olikin vanhoja kotapohjia ja ylempää löysimme oudon romuvaraston. Tämä viittaa siihen, että alue on ollut vuosia sitten lappalaisten kesäpaikkana. Pystytimme teltan tasaiselle maalle pienen maatöyrään taakse. Leirin pystytyksen jälkeen oli aika lähteä kokeilemaan mitä järvi pitää sisällään.

Heti alussa oli lupaava monttu mistä nousikin syömäkalan kokoisia rautuja. Lupaava alku. Pohjoispää järvestä oli nopeasti kierretty, koska leirimme sijaitsi sen tuntumassa. Saimme muutamia alle puolen kilon rautuja ihan kohtuullisen hyvin, kunnes tuli matalampi osuus. Kiertelimme matalikot ja olimme jo järven toisella puolella vastapäätä leiriä. Jälleen alkoi syventyä ja nyt olimme pitkässä niemessä johon päätimme pysähtyä ruokailemaan. Ennen ruokailua nousi muutama isompi yli puolen kilon rautu ja pääsin jo väsyttelemään isompaakin kalaa huonolla menestyksellä.

Padan kiehuessa trangiassa Miika heitteli istualtaan lusikkaa ja jälleen rautua nousi, tällä kertaa melkein suoraan kattilaan. Uudisraivauskohde oli onnistunut ja se nosti mielialaa erittäin korkeaksi. Aurinkokin rupesi välillä näyttäytymään ja tunnelma tunturien keskellä oli mahtava. Ruokakahvien jälkeen jatkettiin kalastelua ja ei mennyt kovinkaan kauaa kun kuulin Miikan huutavan ”nyt on hyvän kokoinen!” Itse kelailin lottoa sisään ja myös minulla seurasi isokokoinen rautu rantavesiin. Aloin kaivamaan videokameraa repusta, koska Miika huusi kalan olevan upea kutuasussa koreileva rautu. En saanut kameraa tarpeeksi ajoissa ulos repusta, mutta Miika sai upean raudun ylös kirkkaasta vedestä. Mahtavan näköinen rautu! Pullistelevan kojamoraudun painoksi paljastui 0,990kg eli vielä jäätiin kilosta vajaaksi.

Matkaa jatkettiin niemen toiselle puolelle missä onnistuin itsekin saamaan kauniissa kutuasussa olevan raudun ja se myös hieman alle kilon kastiin. Jälleen tuli osuus missä kalaa ei ollut ja nyt oltiin menossa järven eteläpäässä. Tästä alkoi loppusuora kohti leiriä, mutta paras paikka oli vasta edessä. Saavuimme järvessä olevan saaren kohdalle. Jyrkästä rantapenkasta tippui uskomattoman hyvännäköinen monttu ja jäimme niille sijoille kokeilemaan. Tästä alkoi rautujen suursyönti. Montussa makaili ilmeisesti useampi kilon tienoilla oleva rautu. Yhden raudun punnitsin kokeen vuoksi ja painoa oli 0,940. Mahtavan näköisiä rautuja seuraili tuon tuosta rantaan ja seuraavalla heitolla vapa alkoi nykiä. Hitaasti lähenimme leiriä, mutta monttu jatkui samaa matkaa. Olipas upeaa raudun kalastusta kerta kaikkiaan! Monet rauduista ottivat jo syvemmällä kiinni ja lähemmäs rantaa tultaessa alkoi hurja taistelu. Tiukkoja syöksyjä pitkin rantaviivaa ja välillä syvemmälle monttuun. Tätä sitä tultiin tänne hakemaan. Miika käytti lusikkaa virvelin nokassa ja itselläni oli pyytäjänä vanha kunnon lotto. Kelailla sai aika hitaasti ja välillä upottaa uistinta syvemmälle. Miika raportoikin tartuttaneensa raudun monesti lusikan upotessa syvemmälle.

Leiriin saavuttaessa olivat pienen retkikunnan tunnelmat katossa. Upea päivä raudun kalastusta oli takana ja vaikkei isomusrautuja noussutkaan se ei haitannut mielialaa. Nyt pystyi rentoutumaan illanviettoon. Teimme vanhalle kotapaikalle tulet löytämistämme puista ja pistimme kyljelleen turpeeseen veden kiehuessa. Lämpimiä paukkuja kuksasta nauttiessa olo rentoutui entisestään ja samalla ilta alkoi hämärtyä nuotion valon leikkiessä ympärillä.

Selailimme samalla kuvia Miikan saamasta upeasta raudusta ja päivittelimme kuvan olevan yksi tsaibman historian komeimmista saaliskuvista. Olin myös kuvannut yksityiskohtia raudusta, niin maalla kuin veden alla. Hetkeä myöhemmin löysin kaksi kuvaa muistikortilta, jotka olivat mielestäni puhkipalaneet, joten päätin poistaa ne. Toisen sain poistettua normaalisti, mutta sitten tapahtui katastrofi. Pyöräytin tottuneesti kameran rullaa kohtaan poista kuva, mutta jostain syystä käsi osui rullaan toisen kerran, valinnaksi tuli poista kaikki kuvat. Tottumuksesta painoin ok nappia ja tajusin virheen vasta kun palkki juoksi järkkärin näytöllä: ”poistetaan kaikki kuvat” Yritin painaa nappeja ilman tulosta ja katkaisin lopulta virrat paniikissa. Katsoin Miikaa järkyttyneenä sanoen ”ei helvetti” ja Miika arvasi melkein välittömästi mitä tapahtui. Käynnistin kameran uudelleen ja painoin esikatselunappia, mutta näytölle tuli tyly teksti: ”ei kuvaa”.
Se siitä, ei kuvaa sitten..

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme jo hyvissä ajoin, koska edessä oli matka kauemmas järvelle missä kuvasimme tekeillä olevaan ”Unelmien rautuvesillä” elokuvaa. Pääkohteemme oli isompaa järveä edeltävät lompolot. Ilma oli todella kylmä. Pohjoisesta puhalsi jäätävä viima ja vedet silmissä sai taivaltaa kohti määränpäätä. Matkalla pääsimme kokemaan sen mistä olemme aina haaveilleet näissä maastoissa liikkuessamme. Pitkän jänkkäaukean takaa ilmestyi valkoinen iso lintu, jonka loppujen lopuksi tunnistimme skuolfiksi eli tunturipöllöksi. Uljas ilmestys upeassa tunturimaisemassa! Aikaisemmin on löytynyt vain sulkia ja oksennuspalloja, mutta nyt Finnmarkin kuningas päätti näyttäytyä meille.

Matka taittui nyt hitaammin, koska maastopyörät lepäilivät ensimmäisen järven rannalla. Saavuimme ensimmäiselle lompololle, joka oli todella pieni ja ohitimmekin sen aika nopeasti. Seuraava oli sitten jo isompi ja näytti hyvältä. Syvää rantaa oli lompolon mitalta, mutta mitään ei kuulunut useista yrityksistä huolimatta. Olikohan syönnissä tapahtunut muutos eiliseen huippusyöntiin verrattuna vai oliko lompolo oikeasti näin tyhjä? Tosin varsinkin syksyllä rautu on oikukas syönniltään. Keli meni vielä huonompaan suuntaan ja pohjoisen viiman lisäksi tuli tuulen mukana kylmää tihkua. Olipas kylmä! Pidimme tuulensuojassa evästauon ja jatkoimme kohti kolmatta isompaa lompoloa.

Tällä lompololla oli jo kokoa hieman enemmän, mutta se sisälsi paljon kivikkoja. Paikoin oli todella matalaa ja kivirakkaa jatkui pitkälle lompoloon. Kalastimme itälaitaa kohti lompolon toista päätä. Saaliina ei mitään.. Hyviä paikkoja, mutta raudut olivat kadonneet jonnekin maan syövereihin. Pian oltiin pohjoispäässä ja Miika paiskoi lusikkaa kauas lompolon puolta väliä hipoen. Yllättäen kuuluikin huuto ”nyt on iso!” Vapa taipuikin siihen malliin, että luvassa olisi vähintään 2 kiloinen. Jarrun huutaessa jännitys tiivistyi ja pelko kalan irtoamisesta kasvoi. Miika sai onneksi väsyteltyä raudun rantavesiin missä odottelin haavin kanssa. Näin oli reissun suurin rautu rannalla. Painoa oli 1,060kg, ei siis ihan kahta kiloa.. Kala otti kyllä voimakkaasti kiinni ja teki hurjia syöksyjä, mutta se mahtoi johtua siitä, että rautu oli leuan alta kiinni.

Siirryimme toiselle puolelle kalastelemaan ja Miikan jälleen paiskoessa lusikkaa kauas otti rautu kiinni. Hyvänkokoinen yksilö rantautui myös sieltä. Rautujen liha oli sopivan punaista lähestyviä ristiäisiä varten. Päätimme käydä kokeilemassa harjun takana sijaitsevaa isompaa järveä. Rannat olivat aika matalat ja järvellä oli kokoa sen verran, että pohjoistuuli aiheutti vaahtopäitä. Emme siis viihtyneet siellä sen kauempaa vaan lähdimme takaisin lompololle sapuskan laittoon. Ruoan valmistuessa Miika jatkoi heittelyä ja itse torkahdin tovin turpeessa. Heräsin yllättäen kovaan tuulenpuuskaan ja epämääräiseen räminään. Miikan tuulensuojaksi asettama kivi nimittäin kaatui suoraan trangian päälle.. Sopat kaatuivat onneksi vain osittain kunttaan ja ruokaa jäi myös syötäväksi. Loppupäivän heittely ei tuonut juurikaan tulosta ja aloitimme tarpomisen kohti leiriä. Matkalla kävimme tarkistamassa talvella kuljetun kanjonin kesäkunnon ja olihan mahtava paikka. Putoukset ja leveä jokilaakso miellyttivät silmää ja saimme jopa putouksen alta muutaman pikkuraudunkin.

Matka väsytti jo kovasti ja emme jaksaneet kovinkaan kauaa heitellä leirijärvellä. Muutaman raudun saimme matkalla teltalle. Saavuimme teltalle umpipuhki ja kaaduimme turpeeseen. Vähän aikaa piti palautella ja puhallella. Lepäilyn jälkeen valmistimme tuhdin illallisen pataruokien avulla. Syötyämme päätimme käydä vielä rautumontuilla heittelemässä, mutta syönti oli jo ohi siltä illalta. Ei saalista. Pistimme nukkumaan. Vielä teltassa turistiin niitä näitä ja havahduttiin siihen kun kettu yritti rapistella roskapussia omaan käyttöönsä. Miikan ääntelyt saivat ketun lopettamaan kiusanteon ja pääsimme nukkumaan.

Aamulla oli kotiinlähdön aika. Seitsemältä heräiltiin, mutta lähtö venyi aina yhdeksään asti. Kiva on taas päästä kotiin, mutta kurjaa on lähteä näiltä seuduilta. Tarvottiin takaisin pyörille ja matka alkoi taittua taas rivakasti polkien. Takamus alkoi osoittaa mieltään joskus puolen välin jälkeen, mutta se oli pieni vaiva nopeudesta. Teimme pieniä reittimuutoksia tunturin ylityksen suhteen ja päätimme kiertää sen laitaa menevää mönkijän uraa joelle. Reitti oli muuten hyvä, mutta lopussa oli pieni suo-osuus, joka aiheutti ärtymystä.

Joelle saavuttiin aika vauhdilla ja jarrujen kirskuessa joella olleet perhokalastajat havahtuivat. Hetken toisiamme katseltuamme aloimme Miikan kanssa syödä viimeisiä eväitä. Hetken kuluttua toinen miehistä käveli meidän luokse ja huomasimme puhuvamme samaa kieltä. Törmäsimme siis ensimmäistä kertaa suomalaisiin Finnmarkissa. Miehet olivat kalastelleet alemmilla järvillä saaliiksi haukia ja nyt kokeilivat jokipaikkoja. Siitä ei miehillä vielä ollut varmuutta menevätkö ylänköjärville asti, mutta käsittääkseni rautu oli ajatuksissa. Jos joku kyseisistä miehistä lukee tämän jutun niin kirjoitelkaa foorumiin reissunne jatkosta?

Tässä oli tämän reissun anti. Mukava ja kalaisa kokemus jälleen!

kuvat: Timo Veijalainen ja Miika Alatalo teksti: Timo Veijalainen