Indre Tromsissa 15.7-20.7.2008

Jälleen oli aika suunnata tunturierämaihin nautiskelemaan ja kalastelemaan. Seurueemme oli tällä kertaa kohtuullisen iso. Väisäsen Juha, Keimiöniemen Kai ja Baskin Jukka lähtivät autoilemaan muutaman tunnin etumatkan turvin. Minä ja Perkkiön Pekka lähdimme ajamaan kohti Norjaa hieman myöhemmin. Sovimme tapaavamme leirijärvellämme. Maisemat tulisivat tällä retkellä olemaan aikaisempia kalaretkiä huomattavasti jylhemmät. Kohdealueen korkeimpien nyppylöiden korkeuserot hipovat 1000 metriä verrattuna ympäröivään maastoon, mukava lisä retkeen, Finnmarkin loivapiirteisessä maastossa samoilemaan tottuneelle. Kohdejärvemme olimme valinneet jälleen huhujen perusteella. Sieltä pitäisi löytyä isoa rautua.

Pitkän automatkan jälkeen saavuimme paikkaan jossa, tie loppui ja oli pakko siirtyä etenemään lihasvoimalla. Automatkan päätyttyä alkoi sopivasti sataa kaatamalla vettä. Kurjahko keli rinkkojen pakkailuun. Tavarat olivat autossa hujan hajan ja vähän jännitti saisimmeko mahtumaan kaiken roinan rinkkoihimme. Olin päättänyt raahata mukanani mm. kahden ihmisen kalasteluun soveltuvan kumiveneen. Leirijärvemme oli nimittäin kohtuullisen suuri ja rannat satelliittikuvien perusteella monin paikoin matalia. Lisäksi heittokantaman ulkopuolelta löytyisi satelliittikuvien perusteella mielenkiintoisia pohjanmuotoja. Kumivene saattaisi tuoda kalastukseen uuden ulottuvuuden, kunhan tyyntä ilmaa riittäisi edes jonkin verran. Tuulella kyseisellä kumiveneellä kalastaminen on melko hankalaa. Hyvän aikaa säädeltyämme saimme kuin saimmekin kaiken tarpeellisen ja osin tarpeettomankin mahtumaan rinkkoihin. Painoahan niihin kertyi jälleen melkoisesti, mutta onneksi kävelyä ei ollut edessä kuin reilut kymmenen kilometriä.

Kävely lähti etenemään varsin mielenkiintoisissa maisemissa. Välillä olo oli kuin sademetsässä, kun puolitoistametrisiä saniaisia oli joka puolella. Reilun tunnin kävelyn jälkeen koivut, männyt, kuuset, saniaiset ja muut viidakkokasvit alkoivat vähentyä ja aloimme nousta avotunturiin. Olo alkoi tuntua kotoisalta ja sadekin oli kaikeksi onneksi huomaamatta loppunut. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen leirijärvemme alkoi häämöttää. Ensimmäinen partio oli parhaillaan pystyttämässä telttaa, kun saavuimme järven rantaan. Olivat saapuneet vain muutamia hetkiä aiemmin perille kuin me. Poikien reitinvalinta oli mennyt hieman mönkään, jonka vuoksi kävelymatkaa oli tullut aika paljon enemmän. Saniaisviidakot oli asia joista ei voinut poikien kuullen puhua. Ne olivat tulleet nimittäin heille liian tutuiksi.

Lyhyen rupattelutauon jälkeen oli lähdettävä purkamaan pahimmat kalastuspaineet, vaikka kello oli jo pitkällä yötä. Heittelimme leirirannasta muutamia heittoja ilman tärppejä. Hetken aikaa yritettyämme väsymys vei voiton ja koko porukka suuntasi telttoihin yöpuulle.

16.7

Vastuuntuntoisina työssäkäyvinä aikuisina, perheenisinä ja muuten kiireisinä oravanpyöräläisinä olimme kaikki oppineet arvostamaan kunnon yöunia. Tämä seikka kävi ilmi ensimmäisenä “aamuna” puolenpäivän maissa, kun kömmimme teltasta ylös. Tukevan aamupalan jälkeen oli aika siirtyä kalaan. Päätimme mennä kokeilemaan muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa järveä. Järvessä pitäisi olla hyvin taimenta ja harria. Ensimmäinen partio oli matkalla jututtanut norjalaista kalastajaa, joka oli näin todennut. Nyt oli tärkeää saada ensimmäiset tärpit, ja harripitoisessa vesistössä sen ei pitäisi olla ongelma. Muutaman heiton leirirantaan ilman tärppejä tehtyämme lähdimme talsimaan kohti uusia kalavesiä. Pienen kävelyrupeaman jälkeen saavuimme järven rantaan, paikkaan josta joki laskee lyhyen puron kautta alueen suurimpaan virtaan. Aloitimme kalastaa matalasta lahden poukamasta ja hetken päästä joku väitti jo tunteneensa tärpin. Kalaa ei alkanut kuitenkaan nousta ennen kuin Pekka yritti järvestä lähtevästä purosta. Saaliina noin 15 senttinen taimenen poikanen, joka pääsi takaisin uimaan todistettuaan, että näissä vesissä on elämää. Päätimme lähteä kiertämään järveä. Porukka meni kumisaappaillaan purosta yli, mutta minä vaelluskenkämiehenä jouduin lähtemään etsimään parempaa ylityspaikkaa. Kävelin erittäin kauniin, mutta karun puron rantoja silloin tällöin syvempiä kohtia kalastellen. Pari pientä tammukkaa päästivät minutkin nollakerhosta. Ylitettyäni joen, lähdin etsimään poikia järveltä. Järveä reunusti harju, jonka päälle kävelin. Harjun takaa aukesi kaunis näkymä järvelle. Harjun järvenpuoleisella reunalla oli vielä suuria määriä menneen talven lumia. Lumi ulottui veteen asti, josta alkoi matalikko. Kalakaverini olivat kahlanneet jonkin matkaa tätä matalikkoa eteenpäin, ja väsyttelivät nyt kaloja! Kalalajina oli harjus keskipainon ollessa vähän reilut puoli kiloa. Kaloja tuntui esiintyvän tässä lumilaikun reunalla varsin hyvin. Itse en päässyt kahlaaman, mutta se ei tuntunut haittaavan. Kaloja tarrasi tasaiseen tahtiin myös rannalta heittämällä. Taimenia ei alkanut kuulua ja jatkoimme järven kiertämistä hetken aikaa kalastettuamme. Joskus ennen vanhaan tämä paikka olisi ollut huikean hyvä, mutta nyt halutti saada rautuja tai taimenia. Puoli järveä kierrettyämme ilman mainittavaa saalista teimme uuden sotasuunnitelman. Rautuja piti saada ja tämän vuoksi päätimme nousta hivenen ylemmäs tuntureille kokeilemaan pientä lampirykelmää. Lähdimme kävelemään ylös tuntureille sateen saattelemana ja tuulen yltyessä. Matkalla kohdalle osui kallioseinämä, jonka alta kuljimme. Tuulesta ei ollut tietoakaan tämän kallion alla, joten päätimme että oli kahvin keiton aika. Päätöksen sinetöi pienen pieni kirkasvetinen puro, josta saimme kahvillemme parasta mahdollista raaka-ainetta. Makoisan kahvihetken jälkeen kävelimme nopeasti ensimmäisille lammille.

Kalastelimme varsin idyllisen näköisellä lammella samalla miettien sen kalaisuutta. Jonkin aikaa kalastettuamme horisontista alkoi lähestymään ihmisen näköinen hahmo. Hahmo paljastui norjalaiseksi yksinvaeltaja mieheksi. Juttelimme miehen kanssa alueen vesistöistä. Kävi ilmi, että kalastimme parhaillamme yhdellä hänen suosikkikohteistaan. Yli kilon vonkaleitakin pitäisi löytyä, vaikka lampi ei ollut koolla pilattu. Rautu ei siis mitä ilmeisemmin ollut syönnillään. Hetken rupattelutauon jälkeen jatkoimme vieheen viskelyä. Norskin sanat ilmeisesti toivat meille tarvittavaa itseluottamusta, sillä varsin pian kalastusta jatkettuamme Juhalla tarttui mukavan kokoinen kala kiinni. Lyhyehkön väsyttelyn päätteeksi Kaitsu sai haavata komean raudun. Noin 800 grammainen laatuyksilö toi koko porukkaan lisää intoa. Graavikalaa oli nyt ainakin tiedossa. Vähän myöhemmin Pekka sai vielä hivenen pienemmän kalan, jonka jälkeen saalista tästä lammesta ei enää tullut.

Ilta alkoi olla jo pitkällä, kun marssimme sankan sääskipilven ympäröimänä kohti leirijärveämme. Matkalla kalastelimme pienen pienen puron leventymässä, jossa esiintyi tammukoita ja “raudukoita”. Päivä oli ollut sateinen ja tuulinen, mutta jälleen kerran illan tullen tuuli tyventyi ja sade loppui. Leirijärvemme alkoi pikkuhiljaa muuttua peilityyneksi. Tämä merkitsi kumiveneilyä. Muuta vaihtoehtoa emme Pekan kanssa edes miettineet. Niin me kaksi raavasta miestä ahtauduimme heppoiseen kumiveneeseen ja antauduimme järven armoille. Oli aika hurja tunne soudella kohti järvenselkää ja katsella miten pohja painui yhä syvemmälle allamme. Näkösyvyyttähän tunturivesissä riittää kirkkaasti useita metrejä. Kalakontakteja tämä ensimmäinen kumiveneily ei valitettavasti tarjonnut. Erittäin nautinnollista ja seesteistä se kuitenkin oli. Peilityynijärvi, kirkas kesäyö ja jylhät tunturimaisemat ympärillä loivat hienon tunnelman. Joskus aamuyöstä oli aika rantautua. Kun saavuimme rannalle, paleli mahdottomasti ja paikat olivat puutuneet. Näihin ongelmiin ei veneessä onneksi muistanut kiinnittää huomiota. Rantautuessamme “Plutasin” toisen jalkani litimäräksi, ja näin ollen menin telttaan lämmittelemään ja vaihtamaan kuivaa päälle. Makuupussiin mentyäni en sieltä ennen puoltapäivää sitten noussutkaan.

17.7

Porukan suunnitelmana oli käyttää päivä viereistä suurta virtaa kalastelemalla. Joesta saattaisi löytyä isoja taimenia. Itseäni houkutteli enemmän vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevat pari pientä järveä, sillä halusin saada rautua. Päätin siis tehdä päiväretken hivenen kauemmas. Kun vapaaehtoista matkatoveria ei löytänyt, lähdin tyytyväisin mielin vaeltelemaan itsekseni. Kävely sujui joutuisasti mainiossa säässä. Alkumatkasta kohdalle sattui eriskummallisen mutta hienon näköinen asumus. Joku oli rakentanut runsaasti paikalla esiintyvästä liuskekivestä talon. Ainoastaan ovi oli puuta ja ikkunat lasia, muuten oli urakoitsija käyttänyt puhtaasti paikallista materiaalia. On siinä kyllä saanut kiviä kanneskella.. Muutaman kilometrin jälkeen saavuin pienelle lammelle jossa päätin tehdä muutaman heiton. Lampi vaikutti umpimatalalta sillä lähes joka heitolla uistin näykki pohjaa. Kiersin toiselle puolelle lampea jossa ranta oli hivenen syvempi, ja heti alkoi näkyä pintakäyntejä. Varsin pian sain yhden pienen raudun joka sai jatkaa uimistaan. Isommista kaloista ei alkanut näkyä havaintoja, joten päätin jatkaa matkaa kohti päivän pääkohdetta. Lähdin kävelemään lammelta lähtevän erittäin pienen puron vartta. Noin kilometrin kuljettuani puro päättyi pienen pieneen umpimatalaan alkulähteeseen. Ihmetykseni oli suuri, kun havaitsin lammessa kaloja. Kyllä ne pikkuraudut osaavat paikkansa valita. Mikä ihme saa kalat nousemaan tällaiseen rapakkoon, mietin itsekseni. Helppo ravinto, oli vastaus itselleni. Lampi oli varmasti täynnä sääsken, mäkäräisen ym. öttiäisten toukkia. Hetken aikaa asiaa ihmeteltyäni jatkoin jälleen matkaa. Mukavan lisän matkalleni antoi, yläpuolellani hetken aikaa liihotellut kotka.

Viimein avautui näkymä ensimmäiselle kohdejärvelleni jyrkän harjun takaa. Laskeuduin pienelle järvelle lumista varjon puoleista törmää pitkin. Järvi oli suojaisan sijaintinsa vuoksi lähes tyyni. Pintakäyntejä en havainnut kuitenkaan ainuttakaan. Järvi oli heti rannoilta syvä kuin kaivo. Yritin etsiä kaloja järven eri vesikerroksista siinä kuitenkaan onnistumatta. Päätin lähteä jatkamaan matkaani seuraavalle järvelle, jonka oletin olevan parempi. Lyhyen kävelyn jälkeen saavuin järvelle, joka oli hieman edellistä isompi. Tälle järvelle tuuli pääsi puhaltamaan edellistä järveä avoimemmin, joten pinta oli rikkonainen. Pintakäyntejä oli siis turha haeskella. Aloin paiskoa viehettä veteen, eikä tärpeistä ollut tietoakaan. Tuuli alkoi hiljalleen tyyntyä, ja samalla huomasin ettei järvi ainakaan tyhjä ollut. Pintakäyntejä alkoi näkymään enemmän ja enemmän sitä mukaan kun järven pinta tasottui. Muutaman varovaisen tärpinkin onnistuin saamaan, kun suuntasin heittoni suoraan kohti jotain pintakäyntiä. Bete lotto eikä mikään muukaan viehe tuntunut kuitenkaan olevan kalojen ruokalistalla. Yksi reilu puolikiloinen rautu aiheutti sydämmentykytyksiä seuraamalla pari kertaa rantaveteen asti viehettä. Valitettavasti se tyytyi kuitenkin vain katselemaan. Istahdin näkkärin syöntitauolle kelin ollessa mitä mainioin. Virittelin evästauon ajaksi heittokohosta, kolmihaarakoukusta ja lyijypainosta ootto-ongen . Syötiksi laitoin muhevan lieron. Jos sillä kalaa ei tulisi, niin ei sitten millään. Raudut eivät kuitenkaan häirinneet evästaukoani. Koho kellui järven selällä hyvin eleettömästi koko evästaukoni ajan. Kohon ympärillä kalat pintoivat, mutta mato niille ei kelvannut. Nirsoja olivat tämän järven raudut. Lähdin kulkemaan kohti leiriä. Päätin kulkea hivenen eri reittiä, ja kokeilla vielä yhtä lampea ja siitä lähtevää pikku puroa.

Saavuttuani lammelle havaitsin sen umpimatalaksi. Kalaa siinä kuitenkin oli. Reilun sormenmittaiset raudut iskivät hullunlailla vieheeseen. Ihmettelin miksi nämä pienet kalat iskivät lähes itsensä kokoiseen vieheeseen, johon isommat lajitoverit eivät juuri kiinnostusta osoittaneet. Mystinen kala on rautu. Siirryin varsin nopeasti purolle, sillä en kokenut näiden pikkukalojen kiusaamista kovin mielekkääksi puuhaksi. Puro oli varsin mielenkiintoinen paikka. Umpimatalan järven jälkeen purossa alkoi olla heti parimetrisiä monttuja. Onnistuin saamaan montuista pari ihan hyvän kokoista paistikalaa. Ei tullut siis käveltyä koko päivää saaliillisesti ihan turhaan. Ilta alkoi pikkuhiljaa vaihtumaan yöksi ja poutasää kaatosateseen, joten lähdin kävelemään kohti leiriä. Reittini kulki edellispäivän harrinkalastusjärven ohi. Huomasin kalakaverini kalastelemassa samalla lumilaikulla, jossa eilenkin harri söi. Taimen ei siis varmaan ollut joella otillaan mietin. Arvasin oikein, sillä saaliina oli ollut ainoastaan yksi mitat täyttävä taimen. Matkalla leiriin tapahtui ensimmäinen kalahavainto kotijärvessä. Järven matalaa lompoloa kiertäessämme, suuri noin kiloinen rautu lähti rannasta kuin hauki. Heitin vieheen perään, ja aallot alkoivat seurata uistintani vain kääntyäkseen poispäin ennen kuin kala oli jälleen näköetäisyydellä. Saavuimme leiriin ja päivä oli pulkassa.

18.7

Heräsimme jälleen erittäin myöhään. Yleensä kesäreissuilla aurinko pakottaa teltasta ylös hyvin varhain, mutta tällä reissulla siitä ei ollut vaaraa. Yksi hyvä puoli huonoissa keleissä. Juha, Kaitsu ja Jukka päättivät lähteä kävelemään kohti maalikyliä. Halusivat mennä kalastamaan väylästä lohta, kun rautua ei kuulunut. Minua ja Pekkaa ei tunturissa olo vielä kyllästyttänyt tippaakaan. Päätimme Pekan kanssa lähteä testaamaan jälleen uusia järviä. Kohde sijaitsi noin 5 kilometrin päässä. Aivan helpon takana järvi ei ollut, sillä se sijaitsi noin 200 metriä leiriämme korkeammalla. Lisäksi seudun suurin joki pitäisi matkalla ylittää. Hyvästelimme lähtöä tekevät pojat ja lähdimme matkaan. Oikaisimme leirijärvemme poikki kumiveneellä. Vieheet olivat tietenkin perässä mutta turhaan. Lyhyen kävelyn jälkeen vastassa oli suuri virta. Näytti siltä, että ylittäminen ei tulisi olemaan kovin helppoa. Virta oli kova ja joki paikoin syvä. Kävelimme hyvän aikaa rantoja pitkin etsien ylityspaikkaa. Mielessä kävi jo suunnitelman vaihto, kunnes löysimme mahdollisen paikan. Pekka laittoi goretex-housunsa lahkeet tiukasti kumppareiden päälle ja lähti pomppimaan kiveltä kivelle välillä polviaan myöten kahlaten. Noin viittä metriä ennen vastarantaa Pekka pysähtyi ja näytti siltä että eteneminen loppui. Lyhyen mietinnän jälkeen Pekka hyppäsi pitkällä loikalla virtaan ja juoksi vedessä lähes vyötäröään myöten viimeiset metrit. Ei siis auttanut minunkaan muuta kuin valmistautua kahlaamiseen. Pistin vaelluskengät harteille, kevyet uimasandaalit jalkaan ja hilpaisin joen poikki. Seuraavaksi oli vuorossa ylämäkiosuus. Puolivälissä pahinta nousua pidimme tauon ja mietimme raudun filosofiaa. Järvet jonne olimme menossa sijaitsivat ylängöllä, josta ne laskivat lyhyen mutta jyrkän joen jälkeen samaan virtaan jonka juuri olimme ylittäneet. Laskujoessa on mm. useampikymmenmetrinen putous. Mietimme voisivatko järvet olla kokonaan tyhjiä, sillä laskujokea pitkin mikään kala ei sinne pääse nousemaan. Jääkausi oli kuitenkin meidän puolelamme, sillä silloin kalat sinkoutuivat jokaiseen pieneen rapakkoon.

Ensimmäinen havainto kohdejärvestämme osoitti alueen melko talviseksi. Rannoilla oli vielä suuria määriä lunta. Auringon hetkittäin paistaessa tuli jopa kevätpilkki fiilikset, kun hohtava hanki häikäisi silmiä. Ranta johon saavuimme oli todella syvä. Kalahavaintoja ei alkanut heti kuulumaan. Toiveita järven kalaisuudesta antoi vastarannalla uiskenteleva kuikka, jonka kalapaikkatuntemuksen otaksuimme olevan korkealla tasolla. Kalastelimme järveä kohti toisella laidalla olevaa jokisuuta. Yhtäkkiä viehettäni seurasi varsin muhkea rautu. Se kuitenkin kääntyi takaisin syvyyteen näköetäisyydelle päästyään. Arviolta reilu puolen kilon kala antoi kuitenkin valtavasti lisää uskoa kalastukseen. Erään lumisen niemen nokassa näitä seuraamisia tapahtui erittäin paljon, mutta mikään viehe ei tuntunut taaskaan kaloille kelpaavan. Jatkoimme matkaamme järveen laskevan joen suulle. Joki laski vajaan kilometrin päässä sijaitsevalta vastaavan kokoiselta järveltä.

Hieman eväitä syötyämme, päätimme lähteä joen rantaa pitkin kävellen sinne. Kalastelimme hieman myös joesta. Sieltä onnistuin saamaan noin 15 senttisen raudun, joka näytti noin satavuotiaalta. Punainen maha ja iso pää. Oli tainnut viettää koko elämänsä jonkun kiven takana, syöden kerran viikossa jonkin ohi lipuvan mäkäräisen.. Pekka sai samanlaisen, ja näin ollen emme siinä enempää kalastaneet. Kävelimme komeaa jokikanjonia pitkin seuraavalle järvelle. Sieltä ei paljon sanottavaa jäänyt. Komea järvi, mutta ilman kalahavaintoja.

Keli alkoi muuttua jälleen normaaliksi, joka tarkoitti vesisadetta, kun aloimme kävelemään takaisin ensimmäiselle järvelle. Päätimme mennä kokeilemaan uudestaan lumista niemeä, jossa meillä oli aikaisemmin ollut hyvin kalahavaintoja. Siellä olikin parhaillaan menossa varsinaiset pintakäynti juhlat. Noin kymmenen metrin päässä rannasta läsähteli toinen toistaan komeampia pintakäyntejä. Mutta niillekkään ei tuntunut kelpaavan mikään muu kuin mikroskooppisen kokoinen ötökkä jota järven pinnalla oli paljon. Pekka yritti tarjota niille perhoa, samaan aikaan kun minä kävin viehepakkiani läpi. Silloin tällöin kalat seurailivat mutta eivät iskeneet. Kaloja näkyi silloin tällöin muutenkin rantavedessä, suurimmat reilun kilon painoisia. Olo oli yhtäaikaa turhautunut ja äärimmäisen jännittynyt. Päätin laittaa pakistani pienimmän lipan minkä löysin; meps kokoa yksi hopean värisenä ja punaisilla pilkuilla. Muutaman heiton jälkeen kala oli vihdoin kiinni! Kala veti pitkän syöksyn ja tuntui muutenkin varsin kookkaalta. Kiivan väsytyksen jälkeen Pekka haavasi kalan rannalle. Rautu oli reilut 800 grammainen voimanpesä. Kala oli kokoluokassaan ylivoimaisesti kovin taistelija minkä olen kohdannut. Onnistuin aikani kalasteltua saamaan vielä kaksi mukavan kokoista rautua lisää samalla vieheellä. Hurjin tapahtuma kuitenkin koettiin, kun Pekka viimein onnistui tarttuttamaan perhoonsa kalan. Kala teki iskettyään syöksyn järven selälle, jolle ei meinannut tulla millään loppua. Perhokelan räikkä huusi taukoamatta niin kauan, että pohjasiima tuli esiin. Tämä kala on pakko nähdä, totesi Pekka, ja yritti hillitä kalan menoa. Pikkuhiljaa Pekka sai käännettyä kalan rantaan päin ja siimaa alkoi kerääntyä puolalle. Hivenen rannassa vielä resuttuaan sain haavattua kalan rantaan. Rautu oli huomattavasti pienempi kuin olimme odottaneet, vain reilut 800 grammainen. Totesimme tämän järven kalat hurjimmiksi taistelijoiksi mitä olemme ikinä tavanneet. Ilta alkoi olla jo pitkällä ja kädet jäässä jatkuvan sateen seuraamuksena. Järvi oli tarjonnut meille mahtavaa ja haastellista kalastusta. Tyytyväisin mielin lähdimme vaeltamaan kohti perusleiriämme. Matka takasin sujui joutuisasti. Kotijärvemme kumiveneily osuuden vedimme tietenkin vieheitä perässä. Tällä kertaa saaliina oli yksi tärppi. Kotijärvi alkoi osoittaa siis lämpenemisen merkkejä. Emme kuitenkaan jaksaneet alkaa uistattelemaan sen enempää, sillä olo oli väsynyt ja keli kurja. Seuraavana päivänä mikäli keli olisi tyyni, aioimme viettää koko päivän leirijärvellä kumiveneillen ja suurrautua etsien.

19.7

Kömmimme ulos teltasta, ja ympärillämme oli varsin kelvollinen kumiveneilykeli. Ilma ei ollut ihan rasvatyyni, mutta ei liian tuulinenkaan. Ruokailtuamme ja keliä hetken aikaa tarkkailtuamme päätimme siirtyä kumiveneilemään. Kalastustekniikkana kumiveneessä käytimme veto-uistelua. Pekka luotti pieneen lusikkaan ja minä bete-lottoon johon olin lisännyt siimatapsin päähän madon. Kalastus tuntui tällä järvellä olevan varsin haasteellista. Tapahtumia oli hyvin harvaan, ja nekin varovaisia tärppejä. Tuuli alkoi pikkuhiljaa yltymään, ja sen saattelemana oli helppo uistella.

Olimme noin kilometrin päässä leirirannasta ja olin jo lähes menettänyt toivoni kunnon tärpistä, kun vapani taipui. Muutaman muljautuksen jälkeen räikkä lauloi, kun kala ampaisi pitkään syöksyyn. Pekka kyseli, että olenko varma ettei viehe ole pohjassa. Tuuli liikutti venettämme nimittäin semmoista vauhtia, että pohjatärpinkin sattuessa räikkä laulaisi. Totesin Pekalle, että kala on ja iso. Pekka uskoi väitteeni, ja alkoi kelata sotkujen välttämiseksi omaa viehettään ylös. Ennen kuin Pekka sai vieheensä ylös iski siihenkin mahtirautu, ja nyt oli pienessä kumiveneessä säpinää! Pekka sai kalansa kohtuulisen nopeasti paatin vierelle, ja se paljastui noin puolitoistakiloiseksi rauduksi. Samaan aikaan minun kalani muljahti veden pinnalla vielä varsin kaukana, ja se näytti isolta.. Pekan taistelu päättyi harmittavaan karkuutukseen, joten keskityimme nyt molemmat minun kalan kesyttämiseen. Muutamien syöksyjen jälkeen rautu alkoi väsähtämään, ja sain sen kumiveneen viereen. Pekka teki hallitun haavauksen ja mahtirautu oli veneessä. Kala oli ruuminrakenteeltaan varsinainen porsas. Lihava mutta kaunis. Leirijärvi oli viimein osoittanut mahtinsa. Olotila lähenteli hetken aikaa euforiaa ja niinpä päätimme mennä lähimmälle rannalla hetkeksi aikaa fiilistelemään ja kuvailemaan. Tuulikin oli noussut niin kovaksi, että kalastaminen olisi hankalampaa. Rannalla punnitsimme kalan, jolla oli painoa muhkeat 2,16 kiloa.

Kuvauksien ja perkaamisien jälkeen päätimme lähteä takaisin leiriin ruokailemaan. Matka leiriin kovassa vastatuulessa osoittautui erittäin haastavaksi tehtäväksi. Onnekseni totesimme, että kumivene etenee paremmin kun kevyempi mies soutaa.. Pekka sousi kuin Pertti Karppinen ainakin ja kumivene tuskin liikkui. Vähitellen leiriranta alkoi kuitenkin lähestyä. Leirirantamme läheisyydessä oli noin 100 metriä pitkä saari, jonka yli päätimme kumiveneen matkan helpottamiseksi kantaa. Saaren mielenkiiintoisin puoli oli se, että siellä kasvoi varsin runsaasti pajua. Oikeastaan missään muualla koko alueella ei polttopuuksi kelpaavaa risua löytynyt. Niinpä päätimme kerätä sylintäydeltä kuivaa pajurisua saaresta. Pekan fleece-paitaa köytenä käyttäen teimme risuista merikelpoisen nipun. Saaren ylityksestä teki jännittävän siellä asunut tiirayhteiskunta, joka ei meistä pitänyt. Onneksi ihan päänahkaan asti ne eivät syöksyjään tehneet. Leirirantaan päästyämme ohjelmassa oli lumen hakemista kalakellariin, uusien pottujen keittämistä, tulistelua ja kalan savustamista. Kyllä oli mukavaa kokkailla aidolla nuotiolla usean päivän trangia-kokkailujen jälkeen. Ruoka maistui käsittämättömän hyvälle. Savukala onnistui mainiosti ja uudet potut runsaan voin kanssa on aina hyvää. Kiitokset vain ensimmäiselle retkikunnalle joka meille potut jätti. Ilta alkoi pikkuhiljaa saapumaan ja sen mukana järvikin jälleen tyyntyi. Tuuli kävi nyt enää hiuksen hienosti. Mahtavan ruokailun ja tulistelun jälkeen päätimme siirtyä takaisin järvelle. Tällä kertaa kalastus tarjosi aikaisempaa enemmän tapahtumia. Ylös asti saimme kolme rautua, joista suurin oli Pekan saama noin kiloinen kala. Tällä kertaa äiti luonto oli meille erittäin suosiollinen. Uistelimme leppoisasti miedossa myötätuulessa järven toiseen päähän asti. Järven toisessa päässä oli hetken aikaa täysin tyyntä, kunnes tuuli alkoi miedosti puhaltaa leiriimme päin. Näin ollen saimme soudella molempiin suuntiin myötäisessä tuulessa. Joskus aamuyöstä painuimme pehkuihin ja nukuimme huonosti tietoisena siitä, että aamulla piti patikoida takaisin sivistykseen.

20.7

Heräsimme aamulla noin kello 9. Siihen aikaan emme olleet olleet aikaisemmin hereillä tällä reissulla. Parin tunnin päästä hyvästelimme kotijärvemme ja lähdimme patikoimaan kohti kotia. Paluumatka sujui nopeasti lähes taukoja pitämättä. Autopaikalla kävimme vielä kylpemässä kylmässä joessa tunturipölyt pois. Takana oli hienot viisi päivää.

kuvat: Veli Alatalo ja Pekka Perkkiö teksti: Veli Alatalo