Pääsiäisenä 2001 minä, Miika ja Pekka päätimme tehdä todellisen tunturiseikkailun Ruotsin ylängöille. Tarkoituksenamme oli hiihtovaeltaa ahkioiden kanssa rautupilkille eräälle tunturijärvelle. Tiesimme jo etukäteen, että retkestä ei tulisi helppo, sillä raskaiden hiihtomatkojen lisäksi majoittuminen tulisi tapahtumaan normaalissa Haltin kesäteltassa. Hiihtovaellukselle tulisi mittaa yhteen suuntaan noin 25 kilometriä ja korkeuseroa tälle matkalle noin 400 metriä, joten ylämäkeä tulisi menomatkalla riittämään. Retken oli tarkoitus kestää kolme yötä.

Päivä 1

Aamulla heräsimme kukonlaulun aikaan ja pakkasimme ahkiomme, rinkkamme ym. tavarat autoon ja lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Mieli oli innostunut ja odottava huolimatta Miikan lievästä flunssasta, joka oli jo onneksi hiipumaan päin. Mitä lähemmäksi hiihtotaipaleen alkupaikkaa pääsimme, sitä selvemmältä näytti, että sää tulisi suosimaan meitä. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta eikä tuultakaan ollut kuin nimeksi. Hiihtäminen alkoi lämpimässä säässä ja osoittautui heti alussa raskaaksi puuhaksi. Meillä oli vain yksi ahkio joka oli todella painava vedettävä. Eivätkä rinkatakaan olleet mitään kevyitä. Näin ollen vetovuorot vaihtuivat melko tiheään. Koska keli tuntui auringon paisteen vuoksi lämpimältä, vaatteet vähenivät matkan edetessä ja lopulta ylävartalollamme oli enää alusvaatekerrasto. Lämpimästä auringon paisteesta huolimatta iholla tuntui petollinen viima. Kun olimme taistellen ja sisulla hiihtäneet noin 15 kilometriä, olimme noin 400 metriä lähtöpaikkaa ylempänä. Keli ei ollut enää lämmin. Tuuli oli melko kova ja pakkastakin oli useampia asteita. Lumi oli muuttunut nihkeäksi pakkaslumeksi jossa suksi ei tahtonut luistaa ollenkaan. Epätoivo olisi kohta iskenyt ellei kohdejärvemme olisi alkanut näkymään muutamien kilometrien päässä hieman alempana kuin me. Vielä viimeinen rykäys ja saavuimme järvelle. Järvellä aloitimme leirinpystytys työt. Eniten aikaa uhrautui suurehkon lumimuurin tekemiseen, jonka tarkoitus oli toimia tuulensuojana teltallemme. Ja toki tuulensuojassa oli mukavampi kokkaillakkin. Pilkkiä emme juurikaan ennättäneet enää ensimmäisenä päivänä. Ainoastaan hieman kokeilimme vedenhakureissun yhteydessä. Vetäydyimme yöpuulle ja tuttuun tapaan ensimmäisenä yönä ei juuri nukuttua tullut. Melko kylmät olivat teltassa tunnelmat.

Päivä 2

Aamulla tukevan aamiaisen jälkeen suuntasimme järvelle tosi mielessä. Aloitimme ihan leirin läheltä vedenottopaikalta. Heti ensimmäisestä avannosta Miikalla tarttui suuri kala kiinni. Kala oli niin voimakas, että väsytystä kesti useita minuutteja. Suur-rautu oli mielessämme. Viimein kala saatiin houkuteltua avantoon ja pettymyksemme kala osottautui lähes parikiloiseksi mateeksi. Hyvä kala silti. Jossain toisessa paikassa kala olisi ollut loistosaalis. Muuta kalaa kyseisestä paikasta ei sitten tullutkaan. Seuraavaksi siirryimme vajaan parin kilometrin päähän järven toiselle puolelle. Sieltä saimme muutamia pienehköjä rautuja, mutta emme kuitenkaan hyvin. Minulla alkoi reikien kairaaminen ja liikkuminen reiältä toiselle tuntumaan oudon raskaalta. Lopulta reiän tekeminen metriseen jäähän vaati jo useita pitkiä taukoja. Olo alkoi tuntumaan koko ajan surkeammalta ja viluisemmalta. Miikan tauti oli siis tarttunut minuun huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Lopulta ei auttanut muu kun antaa periksi ja mennä leiriin lepäämään ja keittämään kuumaa juomista. Pojat jäivät vielä yrittämään raudun narraamista. Loppu päivä menikin sitten minulla makoillessa ja sairastellessa. Miikakin antoi pilkkimisen suhteen periksi vähän minun jälkeeni sillä keli meni tuuliseksi ja melko kylmäksi. Pekka jatkoi sissin tavoin pilkkimistä iltaan asti.

Yö 2

Olo meni minulla illan myöhentyessä koko ajan surkeammaksi. Seuraavasta yöstä tulikin sitten melko sekava. Makuupussina minulla oli Ruotsin armeijan vanha heinäsäkki, joka ei todellakaan ollut riittävän hyvä olosuhteisiin nähden. Opiskelijalla ei kuitenkaan tahdo olla varaa parhaaseen mahdolliseen, ja tunturiin on kuitenkin aina pakko päästä. Muistikuvat tästä kyseisestä yöstä ovat minulla aika hatarat. Alkuyöstä minua ainakin paleli niin armottomasti, että helvetin liekitkin olisivat varmaan tuntuneet paremmalta. Tuuli oli ulkona muuttunut lähes myrskyksi, sen huomasi telttakankaan jatkuvasta räpätyksestä, jota kuunnellessa vaipui jonkinlaiseen transsitilaan. Nukkumiseksi sitä ei kuitenkaan voi kutsua. Joskus aamuyön tunteina minua alkoi janottamaan niin paljon, että nestettä oli ihan pakko saada. Teltasta sisältä ei löytynyt mitään juotavaa joten vettä oli pakko lähteä hakemaan järvestä. Kömmin sekavassa mielentilassa teltasta ulos ja otin kairan ja kuksan mukaani. Sitten lähdin kävelemään kohti järveä. Vasta reikää kairatessani huomasin että minulla ei ollut muuta päällä kuin kerrasto. Tuuli tuiversi ja pakkastakin oli todennäköisesti melko paljon. Siitä huolimatta minulla ei ollut siellä jäällä seisoessani kovinkaan kylmä. Elimistöni oli varmasti todella pahasti sekaisin. Reiän tehtyäni litkin kuksalla suoraan avannosta jäistä vettä varmaan litran. Todellista flunssan hoitoa! Loppuyö teltassa meni tasaisesti palellessa ja kuumehoureissa. Miika sanoi aamulla, että olin tärissyt suurimman osan yöstä aivan horkassa.

Päivä 3

Aamu kuitenkin valkeni ja henkikin yhä pihisi. Teltasta ulostautuessamme huomasimme, että rakentamastamme tuulisuojasta oli todellakin ollut hyötyä. Sen huomasi kinoksista jotka olivat kasaantuneet muurin molemmin puolin. Dyynit olivat noin 15 metriä pitkiä ja telttamme oli niiden välissä. Päivä meni minun osalta sairastellessa. Välillä koetin hieman pilkkiäkin mutta huonolla tuloksella. Pojat saivat muutaman hassun raudun, mutta huonoa oli syönti. Illan lähentyessä minua alkoi hieman huolestuttaa paluumatka. Tässä olotilassa hiihtäminen raskaan taakan kanssa ei olisi kovin terveellistä. Piti vain toivoa, että seuraava yö veisi taudin mennessään. Iltaa kohden keli alkoi selkeästi kylmenemään ja pakkasta oli todennäköisesti jo noin 20 astetta. Seuraava yö oli lähes edellisen kopio lukuunottamatta vedenjuontireissua, sillä nyt teltassa oli täysi termospullo lämmintä juomaa. Yö koostui siis lähinnä palelusta ja sekavasta horroksesta.

Päivä 4

Aamulla olo ei ollut sen parempi kuin edellisenäkään. Sairas mikä sairas. Hiihtäminen oli melko mahdoton ajatus. Onni onnettomuudessa oli se, että järvellämme oli nyt muitakin pilkkijöitä. He eivät olleet liikkeellä suksilla vaan kelkalla. Utelin heiltä mahdollista kyytiä sivilisaation ja mikä parasta selvisi, että heillä olisi sama kohde kuin meilläkin ja vielä samana päivänä. Tilaa riitti juuri ja juuri yhdelle ihmiselle, joten minä sain kelkkakyydin. Pojat hiihtivät urhoollisesti takaisin siviilisaatioon, tosin ahkiota heidän ei tarvinnut vetää, sillä se saatiin riippaamaan kelkan mukana. Jouduin odottamaan poikia autolla muutamia tunteja ennen kuin kotimatkan viimeinen etappi pääsi alkamaan. Oli todellinen helpotus päästä lämpimiin sisätiloihin muutaman päivän kärsimyksen jälkeen. Olo oli tosin vieläkin todella sairas ja heikko, mutta ei enää niin paha kuin se oli pahimmillaan ollut. Päätin mitata kuumeen ja kauhukseni mittari hyppäsi hivenen päälle 40 asteen. Oma ennätykseni tässä lajissa. Mieleen palasivat öiset sekavat hetket kylmässä teltassa. Jokohan viikatemies terotti teräänsä vierelläni.

Tämäkin retki kuitenkin opetti kantapään kautta asioita.Ensinnäkin varusteiden pitää olla varsinkin talvella hyvät. Erityisesti makuupussin, joka on vihoviimeinen selvitymisväline kaiken muun pettäessä. Toisekseen flunssan uhatessa ei kannata lähteä raskaille retkille. Kolmas opetus voisi olla se, että tunturissa ei pidä luottaa liikaa auringon aiheuttamaan lämmöntunteeseen. Kannaatta pitää riittävästi vaatetta päällä, vaikka aurinko lämmittäisikin. Kylmä viima on petollinen. Monesti himo kalavesille ja seikkailuihin ajaa kuitenkin ohi turvallisuuden ainakin minulla. Semmoista se vain on. Kaikesta huolimatta tämäkin reissu toi hienoja kokemuksia ja niitähän erämaista haetaan.

teksti: Veli Alatalo, kuvat: Miika Alatalo, Veli Alatalo

© www.tsaibma.com -seikkaile mukaan-