Pilkkikauden päättäjäiset

Torstai 4. kesäkuuta

Tieto Kilpisjärven jäiden lähdöstä yllätti! Ei tule mieleen vuotta, jolloin jäät olisivat sieltä näin aikaisin karanneet. Siksipä ajatus pilkille lähtemisestä kuulosti oudolta, mutta äärimmäisen kiehtovalta. Retkikunta kasaantui yhteen Kätkäsuvannossa, josta aloitimme uudisraivausmatkamme kello 20:00, suuntana Kilpisjärvi, matkalaisina Miika, Timo ja Jyrki. Ensimmäinen välipysähdys suoritettiin Karesuvannossa, jonne Timolla oli sovittu YO-kuvaukset. Miikan kanssa toimitimme taustakankaan jalustojen virkoja ja pian olimme taas tien päällä. Matka taittui ja perinteiset veikkaukset pilvimassan repeämisistä tyrehdyttivät paikalliset sadekuurot. Norjan puolelle saavuttuamme lämpömittari teki huolestuttavan sukelluksen. Nollassa oltiin, karvan vaille pakkasen puolella. Entuudestaan tiesimme kohteemme sijaitsevan vajaan 10 kilometrin kävely- ja hiihtomatkan päässä. Tiesimme myös sen, että ensimmäinen nousu tulisi repimään jokaisesta osallistujasta viimeisetkin mehut irti, nousua nimittäin kertyisi huikeat 800 metriä.

Timon ja Miikan vapaalaskutausta huolestutti, koska heillä vastaavanlaista kokemusta löytyi paljon. Luultavasti myös herrojen kisakoneet ovat astetta kovemmassa kunnossa kuin omani.. Lähtöpisteessä lastasimme rinkat ja niputimme sukset. Ajatus hiihtämisestä tuntui surrealistiselta. Vajaan 200 metrin vaeltamisen jälkeen ajattelin olleeni hullu kun lähdin reissulle. Nousu oli vasta alussa mutta sydän takoi itseään ulos rinnasta ja verisuonet pullistelivat. Todellinen nousu ei kuitenkaan ollut vielä alkanut.. Useiden kymmenien pysähdysten jälkeen olimme jo korkealla ja fyysisesti loppuneita. Näin ainakin itse tunsin.. Miikan ja Timon johtaessa retkikuntaa raahauduin järvenrannalle, jonne en ikinä uskonut selviäväni. Tähän mennessä matkaan oli kulunut aikaa vajaat 6 tuntia ja kello oli 04:00 aamulla. Nukkumaan kävimme kaikkien rutiinien jälkeen noin 05:30.

Perjantai 5. kesäkuuta

Heräsimme puolen päivän maissa eilisen päivän koettelemuksista. Syömisten ja aamutoimitusten jälkeen oli aika siirtyä pilkille. Keli oli muuttunut sakeaksi lumisateeksi ja mukaan ottamani pilkkihaalari osoittautui mainioksi valinnaksi. Tovin pilkittyämme Miika nosti jäälle ensimmäisen raudun. Kokoa kalalle ei juuri vaaksaa enempää ollut, mutta merkki oli hyvä - ainakin järvessä on kalaa. Puolen tunnin pilkkimisen jälkeen jäykäksi olettaneeni kelan jarru kurahti rajusti. Kala iski kiinni mutta irtosi välittömästi. Miika huusi ja kysyi ”ottaakohan uudestaan kiinni?” Ajattelematta mitään vastasin ”toivottavasti ei” ja siinä samassa kala oli uudestaan kiinni. Väsytys kesti muutaman minuutin ja lopulta jäällä makasi komea rautu. Ensimmäinen syömäkala venytti puntarin komeisiin mittoihin: 1,320kg. Päivän aikana saimme muutamia kelpo soppakaloja ja illalla pidimme ansaitut rautupeijaiset. Tässä vaiheessa huomasin, että olin unohtanut aurinkolasini autolle ja keli oli muuttunut aurinkoiseksi. Silmiin sattui, kun hanki hohti kirkkauttaan ympäröivä maailma nauroi minulle jaloviinan katkuisesti..

Lauantai 6. kesäkuuta

Kovasta yrityksestä huolimatta Miikan herätyskello ei saanut meitä ylös kokeilemaan aamusyöntiä. Väsymys piti miehet pitkälle aamuun makuupusseissaan, kunnes aurinko pakotti ulostautumaan teltasta. Heti aamusta päätimme ottaa suunnaksi läheisen järven, joka sijaitsi kartan mukaan 50 metriä korkeampana kuin leirijärvemme. Tällä kertaa pilkkihaalari ja aurinko nostivat kehon lämmön sellaisiin lukemiin, ettei palella tosiaankaan tarvinnut. Nousu järvelle oli mykistyttävä. Järvien välissä laski joki, jonka ympäröi paksu lumipeite. Joenseinämien lumipeitteeksi arvioimme yli 5 metriä parhaimmillaan. Uusi järvi oli huomattavasti talvisempi kuin kotijärvemme. Järven jää ei ollut vielä noussut ja vettä ja lunta oli arviolta yhteensä 30-40 cm jään päällä. Pilkittyämme tovin Timon vapa taipui, mutta kala irtosi eikä koskaan palannut. Harmillinen karkuutus. Järven länsipuolelta saimme saaliiksi vain muutamia pieniä rautuja. Päätimme siirtyä kohti itärantaa ja järveen laskevaa jokea. Ensimmäinen kairaus osoitti, että jäätä oli astetta enemmän kuin olimme tottuneet kairaamaan. Jatkollisen kairan alakahva pureutui lumen pintaan terän kuitenkaan menemättä läpi vahvasta jääpeitteesta. Polkemalla lunta ja kauhomalla sohjoa sai kairausta jatkettua, kunnes kairan ylin kahva oli enää pinnalla. Kairaaminen kädet veden alla oli raskasta ja kylmää. Voimasanojen saattelemana reikiä kuitenkin syntyi, mutta ei yhtään enempää, kuin tarve välttämättä vaati. Paksun jääpeitteen alta vuorostaan Miikan vapa taipui. Mallikkaan noston jälkeen jäällä makasi komea, vajaan kilon rautu.

Muutamien pienien rautujen jälkeen päätimme laskea takaisin kotijärvellemme. Jokisuusta nostimme jäälle vielä muutaman hyvän raudun. Olimme nimenneet erään niemen kärkeen kairatun reiän luottoreiäksi, koska siitä oli noussut reissun isomus ja hyviä soppakaloja. Miika koki avannolle jätetyn ootto-ongen. Siima tuntui keveältä, mutta kesken noston syöttiin tarrasi iso kala. Miikan järkytykseksi peto irtosi, ja avannosta nousi vain syöttiin aikaisemmin tarrannut, pahasti raadeltu pikkurautu! Miika pudotti pilkin avantoon ja parin varovaisen tärpin jälkeen jäälle nousi komea, ehkä 800 grammainen rautu. Eikä tarvinnut kauaa odottaa, niin luottoreikä antoi vielä toisen samankokoisen kalan! Timon kanssa puuskutimme ylivaatetettuina teltalle. Miika ei luovuttanut, vaan jatkoi läheisen saaren kupeesta pilkkimistä. Kun miestä ei tahtonut kuulua takaisin, arvelimme Timon kanssa, että ennätyskala on jäällä. Kuinkas ollakaan, arvauksemme osui oikeaan, mutta isomus oli vienyt Miikasta erävoiton. Kuulemma raskas kala oli ottanut ja lähtenyt syöksyyn eikä mitään ollut tehtävissä. Kala oli irronnut ja Miika palasi masentuneena kriisikeskukseen. Lohdutukseksi oli noussut reilu puolikiloinen rautu.

Sunnuntai 7. kesäkuuta

Herätyskello oli asetettu soittamaan kalamiehet aamusyönnille 05:00. Tällä kertaa aikeessa onnistuttiin ja jäälle irtaannuttiin kevyen muonituksen jälkeen. Kalojen syönti ei aamulla ollut yhtä aktiivista kuin olisimme toivoneet. Timo nosti jäälle muutamia pienempiä rautuja Miikan eilisen kalan karkuutusympäristöstä. Jokisuu josta eilenkin nostimme muutaman hyvän kalan, antoi jälleen aihetta hymyyn, kun jäälle nousi vajaan kilon rautu. Miika ja Timo raivoisasti yrittivät vielä aamulla löytää järvestä isomuksia, mutta siinä kuitenkin epäonnistuivat. Viimeisenä jäältä poistunut Miika kantoi mukanaan järvestä reissun viimeisen yli puolenkilon raudun. Keli oli lämmennyt ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Runsaan ruokailun ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen oli aika hyvästellä järvi. Paluumatkalle meidät siivitti kiiltävä hanki ja haikea mieli. Paluumatka olikin odotettua hurjempi. Kantittomilla metsäsuksilla laskimme jyrkkiä lumikenttiä raskaat rinkat selässämme. Miika ja Timo laskivat mäkiä kuin olisivat sitä joskus aikaisemminkin tehneet. Yritin pysyä parhaani mukaan perässä sokeana kuin lepakko, enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka olen muutamat kohdat alas tullut. Lopulta lumi loppui ja jatkoimme matkaa jalan. Spagettisin pohkein saavuimme autolle nauroimme toisillemme, kuinka palaneita jokaisen naamat olivat.

Reissun jälkitunnelmat

Ei naurata enää. Aamulla kotipuolessa odotti ikävä yllätys. Lumisokeus oli sumentanut silmäni ja ympäröivä maailma oli utuinen. Naamaa poltti, silmiin sattui ja lonkat stefat tuntuivat olevan vaihdon tarpeessa.. Kuulin, etten ollut ainoa joka oli reissussa rähjääntynyt, sillä myös Miika ja Timo valittelivat polttavaa turpaansa. Yhteenvetona kuitenkin; vaikka reissun jälkeen sattui ja koski, oli matka sen arvoinen. Kalaa saatiin, mutta enemmänkin olisi voitu kotiin kantaa. Mukavat muistot valtaavat mielen ja reissua on jälkeenpäin hauska nauraa, kun näkökin parin päivän päästä palautui normaaliksi.

kuvat: Timo Veijalainen ja Miika Alatalo teksti: Jyrki Törmänen