Lapin lyhyt kesä alkoi olla jo pitkällä enkä ollut kerennyt vielä tunturiin rautujahtiin. Loppukesäkin näytti kiireiseltä joten päätin lähes hetken mielijohteesta lähteä Norjan tuntureille muutamaksi päiväksi. Kaveria en näin lyhyellä varoitusajalla saanut, joten lähdin reissuun yksin. Koko reissua minun ei kuitenkaan tarvitsisi ehkä olla yksin, sillä valitsin kohteeksi alueen jossa tiesin tutun seurueen samoilevan. Neljän hengen porukka oli lähtenyt reissuun reilua vuorokautta ennen, ja tiesin suunnilleen missä he voisivat olla.

Lähdin ajelemaan Rovaniemeltä puolenpäivän jälkeen kohti pohjoista. Muoniossa kävin shoppailemassa eväät ja Kätkäsuvannon tukikohdassa heittelin loput tarpeelliseksi katsomani tavarat autoon. Tämän jälkeen matka jatkui yhä pohjoisemmaksi. Kävelytaipaleen alkupaikkaan saavuin seitsemän maissa illalla. Noin puolessa tunnissa sain rinkan pakattua josta tuli käsittämättömän painava. Jos ottaa huomioon sen, että tarkoitukseni oli viettää reissussa vain kolme yötä, jossakin oli tullut virhe. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että noin puolet tunturiin kantamastani ruuasta tuli takaisin. Lisäksi mukaan kantamistani vaatteista käytin varmaan alle puolia. Harmittavia virhearvioita jotka pistän hätäisen lähdön piikkiin. Olutta ei sentään ollut repussa liikaa sillä ne minä join kaikki.. Kävelymatkaa leirijärvelleni ei ollut kuin ainoastaan noin 7 kilometriä. Korkeuseroa tuolle matkalle kertyisi kuitenkin lähes puolikilometriä, joten ihan ilman hien vuodatusta matka ei tulisi taittumaan.

Ensimmäisen näköyhteyden leirijärveeni sain noin 3 tunnin vaelluksen jälkeen. Näky oli todella kaunis. Peilityyni järvi alhaalla laaksossa, ja mikä parasta se oli täynnä raudun tuikkeja! Kävelin lähemmäs järveä ja aloin etsimään leiripaikkaa. Tehtävä ei ollut helppo, sillä tämä alue oli erittäin kivistä. Aivan järven rannalta löytyi kuitenkin pieniä kivien välissä olevia sammalmattoja joihin juuri ja juuri sai teltan mahtumaan.. Telttaa pystyessäni huomasin suurimpien pintakäyntien aiheuttajat, kuikat. Niitä uiskenteli pienellä järvellä noin 10 yksilön parvissa. Näiden kuikkien mahtavaa ryhmätyöskentelyä sainkin sitten seurailla lähes aina leirissä ollessani. Välillä ne läiskyttivät ryhmässä järven pintaa ja ajoivat kaloja haluamaansa suuntaan, välillä koko parvi oli yhdessä veden alla kalastusretkellä. Huvittavimman näköistä ja kuuloista oli, kun ne yksi kerrallaan sukelsivat muutaman sekunnin välein ja aina juuri ennen sukellusta jokainen huusi korkean kuiii! huudon. Myöhemmin huomasin miksi ne olivat juuri kyseisen järven kohteekseen valinneen. Järvi oli nimittäin täynnä pientä rautua. Reilun kymmenen sentin rautua oli rannat täynnä, joten toivoin kuikkien kalastuksen toimivan hoitokalastuksena. Varma tieto oli kuitenkin myös se, että isoakin rautua järvessä oli. Suurkalamies Yrjö nimittäin oli kesäkuussa vetäissyt pilkillä järvestä reilu parikiloisen yksilön.

Ilta oli jo vaihtunut yöksi, kun olin saanut teltan pystyyn ja mahaan hieman ruokaa. Olo oli todella väsynyt mutta päätin leirirannasta tehdä muutaman testiheiton. Heti ensimmäisellä heitolla soppakala oli kiinni, mutta ylösottovaiheessa kala karkasi. Vielä muutama heitto ja ensimmäinen kala oli rannalla. Pieni rautu joka oli niin pahasti kiinni, että päätin tämän kalan olevan osa aamupalaani. Tämän jälkeen vetäydyin telttaan sillä halusin nukkua kunnon yöunet. Seuraavana päivänä tarkoitukseni oli tehdä parinkymmenen kilometrin päiväretki yli tuhannen metrin korkeudella sijaitsevalle ylänköjärvelle. Siellä pitäisi olla isoja rautuja...

 

Aamulla tuli nukuttua erittäin pitkään. Kuumuus pakotti kuitenkin viimein kömpimään teltasta ulos. Kaikesta päätellen oli tulossa kunnon hellepäivä. Keli oli täysin tyyni eikä taivaalla pilviä näkynyt edes nimeksi. Ehkä tuloillaan oli tämän ylänköalueen lyhyen kesän lämpimin päivä. Söin nopean aamupalan jonka jälkeen pakkasin päiväreppuni. Tein vielä pari heittoa leirijärveeni suuremmitta saaliitta. Sitten lähdin vaeltamaan kohti ylänköjä. Päätin lähteä seuraamaan leirijärveeni laskevaa jokea, sillä se johtaisi minut tämän päivän kohdejärvelle. En ehtinyt kävellä kuin ainoastaan muutamia minuutteja, kun törmäsin kahden teltan leiriin. Leirissä ei ollut kuitenkaan ketään kotona. Muovipusseista olleista suomalaisen kaupan mainoksista päättelin, että leiriläiset olivat suomalaisia. Todennäköisesti leiri oli tuttavieni joiden tiesin täällä samoilevan. Tämän leirin asukkaat olivat tehneet todellisen leiripaikan löytämisen riemuvoiton. Leiri oli joen, ja tämän sivupuron muodostamassa pienessä saaressa. Saaressa kasvoi ruohoa ja sammalta tehden siitä tasaisen ja pehmeän. Saari oli todellinen helmi keskellä kivierämaata.

Jatkoin matkaa yhä kivisemmäksi käyvässä maastossa. Välillä seuraamani joki laskeutui pitkiä matkoja erittäin jyrkästi alas tuntureilta. Muutamien metrien korkuisia komeita putouksia oli useita. Välillä joki matkasi syvähkössä kanjonissa. Kanjonissa oli paikka paikoin vielä lunta, ja yhdessä paikassa lumi muodosti jopa komean sillan joen yli. Otin lumesta hieman viilennystä ja jatkoin helteistä patikointia.

 

Viimein alkoi edessäpäin näkymään suuri järvenselkä jonka tiesin olevan kohdejärveni. Järven rannoilla oli vielä paikka paikoin paksuja lumimattoja. Tuskin ehtisivät enää tälle kesälle sulaa. Lähestyessäni järvenrantaa näkyvyyteni järven eri kolkkiin parani, ja huomasin etten ollut enää yksin täällä karussa louhikossa. Neljä ihmistä paiskoi uistinta järveen muutaman sadan metrin päässä minusta. Lähdin kävelemään kohti ihmisiä ja pian huomasin tutut profiilit: Kari, karin setä Pertti sekä hänen poikansa Ville ja Mikko. Olin löytänyt ystäväni tästä armottomasta erämaasta. Juhlistimme jälleennäkemistä pienellä tujauksella taskustani löytyneestä peltipullosta. Pojat olivat tulleet järvelle pari tuntia minua ennen, eivätkä olleet saaneet ainuttakaan kalaa. Syönti vaikutti siis ilmeisen huonolta. Aloitin kuitenkin toiveikkaana kalastuksen. Aika kului nopeasti uistinta paiskoen ja raudun sielunelämää pohtien. Tärppejä ei vain kuulunut.

 

Reilun tunnin kalastuksen jälkeen olin tuntevinani tärpin. Uusi heitto samaan paikkaan mutta sain kelata tyhjää. Jatkoin hieman matkaa eteenpäin ja jatkoin kalastusta. Porukan vanhin, Pertti meni samaan paikkaan heittelemään missä minulla saattoi olla tärppi. Pian kuului innokkaita ääniä sillä rannan tuntumaan oli uinut uistimen perässä kaksi isoa rautua. Vihdoin elämää! Tein pitkän heiton oletetun kalojen paikan suuntaan, kuitenkin reilusti yli kalojen. Siirryin kelatessani lähemmäs Perttiä katsomaan näkyisikö kalat vedessä, ja siellähän ne olivat. Hennosti eviä heilutellen pohjassa makasi kaksi varmasti yli kilon rautua. Uistimeni, höystettynä tapsilla ja madolla, oli tulossa juuri siitä missä kalat odottivat. Kun vieheeni oli kalojen lähellä, toinen rauduista aktivoitui ja ampaisi uistimen perään. Samassa kala iski kiinni. Kala teki muutamia kunnon syöksyjä mutta melko pian Pertti sai haavattua sen rannalle. Kauniin kalan painoksi totesimme 1,4 kiloa. Keli oli edelleen helteinen, mutta onneksi vähän matkan päässä oli kunnon lumenjäämät, jonne kalan vein perkuun jälkeen säilytykseen.

Tämän tapahtuman jälkeen ei taas pitkään aikaan mitään kalastuksellisesti mainittavaa tapahtunutkaan. Vaikka tärppejä ei tullutkaan liian usein, oli ylänköjärvellä kalastaminen hieno kokemus. Oli melko mielenkiintoinen tunnelma heitellä uistinta reilusti yli metrin korkealta lumimatolta sulaan järveen. Kari helpotti palaneen ihonsa ärtymystä köllöttelemällä hetken aikaa ylävartalo paljaana lumen päällä. Ainoa hermoja raastava seikka tässä seesteisessä ympäristössä oli kalavälineideni temppuilu. Ennen reissua ostamani spiderline-testivoittajakuitusiima meni heitoissa aina silloin tällöin sekaisin. Joka kerran sotkun jälkeen menetin reilun kymmenkunta metriä siimaa. Luulen että sekaannukset johtuivat melko vanhasta kelastani. Kelarullassa oli muutamia naarmuja joihin siima saattoi takertua lentäessään kelalta.

Päivän ja illan aikana sain vielä kaksi muutama sataa grammaista rautua, joten liikaa tapahtumia ei ollut. Pari isompaa, noin kiloista rautua näimme Karin kanssa rantavedessä. Karin uistimeen ne eivät ottaneet ja minä selvitin omia sotkujani juuri silloin kun nämä muhkeat raudut näyttäytyivät. Siimaongelmiini turhautuneena päätin lähteä kävelemään takaisin kohti leiriä. Saalispaineitakaan ei enää ollut isomusraudun jälkeen. Muu porukka jäi vielä epätoivoisesti yrittämään rautua. Sovimme vielä tapaavamme illalla tai yöllä heidän leirissään.

Kävelin pikavauhtia gps-suunnalla suoraan leiriini. Välillä rakkakivikossa hieman hirvitti hypellä kiveltä toiselle, kun vauhtia oli niin paljon että aivoilla oli silloin tällöin todella kiire päättää seuraava jalansija. Onneksi kivikot olivat kuivia ja pitäviä. Hetken aikaa levättyäni kävelin poikien leiriin jossa aikomuksenani oli valmistaa isomusrautu illalliseksi. Valmistin kalan yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla. Kala kolmeen osaan, kattilaan vettä, suolaa ja kalanpalat. Kymmenen minuutin kiehutus ja eikun syömään. Puolet kalasta jaksoin syödä, loput päätin jättää leirin varsinaisille asukkaille. Yö jatkui teenkeittelyn merkeissä. Muuta porukkaa ei vain kuulunut, vaikka yö alkoi pikkuhiljaa muuttumaan aamuksi. Tunnelma tunturierämaan yössä oli seesteinen ja rauhallinen. Puoli neljän maissa aamulla päätin lähteä omaan leiriin nukkumaan. Aamulla menisin tarkistamaan joko vaeltajat ovat palanneet leiriinsä.

Hyvin nukutun yön jälkeen palasin kavereiden leiriin ja siellähän miehet olivat jo aamutoimissa. Olivat tulleet leiriin noin puolituntia lähtöni jälkeen. Söimme yhdessä aamupalaa, joka sisälsi erittäin maukasta graavirautua. Aamuhetki oli tyyni ja lämmin. Niinpä me vanhimmat äijät Pertti, Kari ja minä juhlistimme hetkeä aamu-uinnilla. Ihanan raikas pulskahdus tunturipuron suvantoon toi autuaan olon. Paljosta jäivät Pertin pojat paitsi, kun eivät uskaltautuneet veteen. Tänä päivänä oli luvassa rentoa kalastelua leirijärvelläni. Kalaa ei päivän aikana mainittavasti noussut. Muutamia pienehköjä rautuja kuitenkin onnistuimme saamaan. Iltasella taivaalle alkoi nousta uhkaavan näköisiä pilviä, ja vettähän sieltä alkoi tulla oikein kunnolla. Ruokataukoa poikien leirissä pitäessämme vettä alkoi tulla niin paljon, että keskityimme tunteroiseksi vain seisomaan mahdollisimman keskellä vaatteitamme. Kalastimme sateen hieman laannuttua vielä muutaman tunnin ilman mainittavaa saalista. Minä vetäydyin ensimmäisenä telttaan yöpuulle. Seuraavana päivänä koko retkikunnan oli tarkoitus kävellä takasin sivistykseen. Sovimme, että ensimmäisenä herännyt leiri tulisi toisen leiriin ja vaeltaisimme paluumatkan yhdessä. Yötä säesti sateen rummutus telttakankaaseen.

Seuraavana aamuna pojat kerkesivät leiriin ennen kuin olin edes aamupalaa kerennyt aloittaa. Leirin purun jälkeen lähdimme patikoimaan kotia kohti. Reissu oli mukava, mutta jälleen kerran liian lyhyt.

Teksti: Veli Alatalo, kuvat: Kari Kuru ja Veli Alatalo

© www.tsaibma.com -seikkaile mukaan- info@tsaibma.com