Vapaalaskua Kåfjordissa 22–25.2.2008

Helmikuun loppu ja luvassa kolme laskupäivää upeilla Kåfjordin vuorilla. Miikan kanssa lähdimme ajelemaan perjantai-iltana kohti Olderdalenia ja Gammelhotellia. Kävimme noutamassa avaimen Øisteiniltä ja pian olimme jo huoneistolla rentoutumassa. Illan hämyssä näkyi vain vuorien siluetit, mutta jälleen tunsi saapuneensa paikkaan, missä ihminen tuntee itsensä pieneksi.Huominen laskupäivä poltteli jo mielessä ja luntakin oli saatu vuorille ankeasta alkutalvesta huolimatta. Sääolosuhteet hieman huolestuttivat ja varsinkin tuuli. Huomenna kaikki selviää ja jatkoimme surffailua kahden tv-kanavan välillä. Oli aika mennä nukkumaan.

23.2 ensimmäinen laskupäivä

Ensimmäisen laskupäivän aamu avautui kohtuullisen kauniina, mutta ulos astuessa vastassa oli kohtuullinen tuuli. Nysvätessä tuli totuttuun tapaan kylmä, mutta pian oltiin autossa matkalla kohti Storhaugenia. Spåkenesin läheltä ja vain yhden ohiajon jälkeen löytyi oikea tienhaara. Pian löytyi autollekin paikka ja oli aika aloittaa nousu. Tuuli tässä kohtaa oli jo heikentynyt ja pian saatiinkin todeta tuulen olleen vain merenpinnassa. Helpottavaa. Ohitimme heti skinnausmatkan alussa hautausmaan, joka aiheutti hieman väristyksiä. Toivottavasti korpin esiintyminen yllemme ei lisännyt synkkää enteellisyyttä. Mitä ylemmäs jatkoimme nousua, sitä vähemmän tuuli esitteli osaa päivän näytöksessä. Koivujen keskelle skinnatessa alkoi olla ja tuskaisen kuuma. Huomasimme lumen olevan metsässä uskomattoman hyvää puuteria ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi. Toiveet myös ylempänä olevan lumen suhteen kasvoivat.

Saavutimme puurajan ja jatkoimme skinnailua kohti Storhaugenin huippua. Alhaalta käsin Storhaugenin huippuharjanne näyttää masentavan valehuippuiselta. Luvassa olisi huokailuja tyyliin: ”joko nyt olis huippu? ai ei vieläkään, no seuraavan on pakko olla..” Matka jatkui suhteellisen verkkaisesti ja valokuvia napsiessa. Keli oli hyvä ja aurinkokin esitteli itseään vuonojen ja vuorien yllä. Miika painoi hieman ylempänä ja jäin jälkeen kuvailun merkeissä. Jalkavaivat pyörivät myös mielessä, joten hiljensin suosiolla tahtia. Yhteydenpito sujui näppärästi radiopuhelimien avulla, eikä valon riittäessä kiirettä ollut mihinkään. Saavutin pian Miikan istumassa maisemapaikalla. Maisemassa avautui etummaisena Uloya ja taustalla komeili Kågenin vuoria ulappaa vasten. Mahtava fiilis! Jatkoimme tästä matkaa yhteistuumin ja suurena yllätyksenä Storhaugenin (1142 m) huippuharjanne olikin jo edessä. Stillien jälkeen oli aika laittaa varusteet laskukuntoon ja kääntää nokka alaspäin.

Lumen koostumus laskemisen kannalta oli turvallinen. Aloitimme laskemisen jyrkemmältä seinältä, mitä olimme kurkkineet alempaa. Olipa riemukasta olla taas suksilla ja laskea alas vuoren seinää. Valitettavasti valo oli kuvaamisen kannalta todella latteaa ja laskiessa oli hieman vaikeuksia nähdä eteensä. Muutama pannutus osui matkan varrelle, mutta on vain kiva levähtää välillä lumipatjalla jalkojen ollessa muutenkin hapoilla. Lumi oli hyvä laskea, mutta ei parhainta mahdollista. Ohjaaminen oli normaalia hankalampaa, eikä sukselle voinut lyödä ihan täyttä vauhtia. Mukavaa kuitenkin!

Lumi alkoi parantua mitä alemmas kohti merenpintaa sukset lähestyivät. Lopulta edessä oli jo matkalla innostanut puuterimetsä. Loppupalkintona upealle päivällä saimme tykittää koivujen keskellä puuterin pöllytessä pitkin Storhaugenin metsää. Väsyneinä miehinä palasimme takaisin Gammelhotellille ruoan laittoon. Myöhemmin illalla Øistein kävi vierailulla ja kertoi periaatteessa kaiken lumen tulleen kahden päivän aikana. Kovin rypäys oli ollut 10 tunnin aikana metrin verran uutta lunta. Illalla seurueemme kasvoi. Etelästä tuli kolme innokasta laskijaa, Sulevi ja 2 X Ville. Sulevi oli aikaisemmin talvella tiedustellut mahdollista laskureissua Pohjois-Norjaan ja pienien aikataulujen hiomisien jälkeen pojat saapuivat Olderdaleniin. Laskulämpöjä pojat olivat ottaneet päivän aikana Pallaksella. Poikien laittaessa iltapalaa mietimme seuraavan päivän kohdetta ja valinta osui Giilavarriin. Tunnelma oli odottava, koska olihan tämä poikien ensikokemus laskupohjalta Pohjois-Norjassa.

24.2 toinen laskupäivä

Aamun auetessa keli oli hyvä. Aurinko paistoi, mutta pilviverhoa esiintyi uhkaavasti etelän suunnalta. Tuuli oli suhteellisen navakkaa ja kylmää. Epäilimme tuulen olevan jälleen merenpinnassa ja kerroimme pojille eilisestä kokemuksesta. Ajoimme autoilla tutulle lähtöpaikalle ja pian aloitimme nousun valmista jälkeä pitkin. Tällä reissulla kaikki lajit olivat edustettuna. Sulevi edusti lautailijoita, Ville telemarkkaajia ja loput kolme Ville, Miika ja minä laskettelusuksia. Muiden skinnatessa Sulevi kiipesi lumikengillä. Matka taittui tasaista vauhtia ja pian Vardenin postilaatikko ilmestyi jo näkyviin.

Vardenilta matka taittui laakson kautta kohti Giilavarriin seinää. Laaksossa taivaltaessa keli oli, jopa keväinen. Aurinko paistoi, eikä tuuli vastannut lainkaan. Kuumuus nosti päätänsä puseron liepeestä. Tähän oli pian tulossa muutos. Valitettavasti ylempänä tuuli alkoi puhaltaa kovempaa ja kovempaa. Tällä kertaa ei tuullut ainoastaan merenpinnassa. Lopulta oli pakko tehdä päätös ja kääntyä takaisin. Tuuli oli todella kova ja viiman purevuus alkoi esiintyä jo paleltumisena. Vetäydyimme n. 1000m alemmas kivien suojaan ja puimme laskuvarustuksen. Vauhdikkaan lähdön ansiosta kuviakaan ei tullut napsittua. Laskeminen oli mukavaa ja lumi oli hyvää alempana. Jyrkempi seinä ennen laaksoa oli todella upea laskea. Vauhtia joutui tänäänkin hieman hillitsemään huonon kontrastin vuoksi. Pakko kuitenkin myöntää, että koskaan aikaisemmin ei ole Giilavarrilta tultu noin lyhyellä aikavälillä pois. Vielä olivat edessä mukavat metsälaskut Vardenilta autolle.

Jälleen yksi laskupäivä pulkassa, mutta harmillisesti sääolosuhteet päättivät näyttää voimansa juuri tänään. Loppupäivä kulutettiin hotellilla syöden ja leväten. Ennen päivän vaihtumista illaksi kävimme pikaisella ajelulla pitkin Kåfjordin rantaa Spåkenesissa. Ilta-auringon laskiessa ilma oli kaunis, mutta tuuli oli hyytävä. Kuvausretken jälkeen oli aika keskittyä seuraavaan päivään.

25.2 viimeinen ja kolmas laskupäivä

Viimeinen laskupäivä käynnistyi aamupalan syönnin jälkeen samoilta lähtösijoilta, kuin ensimmäinenkin. Suuntasimme Storhaugenille tavoitteena jyrkempi seinä minkä laskimme Miikan kanssa ensimmäisenä päivänä. Samoja uria oli helppo kiivetä ja tällä kertaa tie oli aukaista aina hautausmaalle asti, joten se helpotti meidän nousua. Pikaisesti aloitimme kiipeämisen kohti Storhaugenia. Metsässä puuteri oli säilynyt eilisen tuulen jäljiltä, mutta pettymykseksi ylempänä lumi oli tuulen pieksämää. Ilma sakeni ja pian alkoi lunta ripsimään. Lyngenin vuoret vastapäätä peittyivät sumuun, eikä niistä enää näkynyt kuin alaosa. Kiipesimme n.400 metriin, missä oli ensimmäiseltä päivältä bongaamamme lippa.

Pikkudropin parissa aika kului mukavasti. Pojat kuluttivat aikaa hyppimällä vuoron perään ja itse katselin menoa linssin läpi. Ilma oli kuitenkin suhteellisen leppoisa, vaikka hienoa vuorimaisemaa ei näkynytkään. Meri oli selkeä ja sitä vasten on aina mukava laskea ja hyppiä. Fiilis oli hyvä ja koko porukka hymyili. Oli kuitenkin aika lähteä pois ja suuntasimme metsän läpi muutaman kuvaushetken kautta takaisin autoille.

Edessä oli ajomatka takaisin Suomeen. Reissu oli onnistunut, vaikka välillä kelit pitivät miehiä pilkkanaan. Tähän kaikkeen tulee kuitenkin varautua tehtäessä reissuja meren ääreen. Koko porukka tuntui viihtyvän ja toivottavasti saamme tulevaisuudessakin pojat mukaan reissuun. Oli mukavaa touhuta vaihteeksi isomman lauman kera. Kiitos pojille mukana olosta ja seuraavaa reissua odotellessa.

kuvat: Timo Veijalainen teksti: Timo Veijalainen