”Tähän sitä on tultu, että pitää lähteä marraskuussa tunturiin”, Veli sanoo kotona kuin selittääkseen tilannetta. No miten tähän tilanteeseen sitten jouduttiin?
Pilkille piti päästä ja mahdollisimman jalojen kalojen ja erämaisten maisemien pariin. Aikaa oli kuitenkin meille suotu vain yöreissuun. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme valita kohteeksi nopean etapin päässä olevan rautujärven. Automatkan jälkeen huomasimme, että lunta oli tunturissakin yhtä kehnosti kuin muuallakin. Lähdimme kuitenkin etenemään hiihtäen kohti seitsemän kilometrin päässä olevaa järveä. Hetken kuluttua otimme kuitenkin sukset jalasta kun tauolla huomasimme kävelemisen sujuvan helpommin näillä lumilla.
Tunturin taakse päästyämme repivä pohjoistuuli puski vastaan jo lähemmäs kymmenen metriä sekunnissa ja irtolumi tuiskusi naamalle. Viimeiset pari kilometriä oli jo melkein tuskaa.
Perille kuitenkin päästiin. Ennen pilkille lähtöä oli armoton projekti edessä: Kuivat vaatteet päälle. Paikaksi tietenkin valittiin melkoinen tuiskutuksen akanvirta.

Kaamoksen alkaessa kuutamo valaisee aurinkoa innokkaammin.

Kovaa teräsjäätä järvestä löytyi noin 30cm, joten ei enää voitu puhua ensijään pilkinnästä.
Pilkkiaikaa meillä oli noin kolme tuntia ja siinä ajassa saimme yhteensä noin 15 soppakalaa. Mitään suurempia yllätyksiä ei tapahtunut. Mitä nyt pari mutua ja matikkaakin tuli ylös. Kala tuntui ottavan parhaiten hämärässä kolmen jälkeen. Hämärän tultua pystytimme teltan kuunvalossa. Ei, nyt siitä sai liian helpon mielikuvan: telttakepit oli nimittäin melkoinen operaatio saada jäiseen maahan kiinni, kun lumestakaan ei juuri ollut hyötyä. Jotenkin kuitenkin saimme teltan kiinni narunpätkillä.
Illalla mietimme, että kyllä se on yhtä nysväämistä lähteä tunturiin tähän aikaan. Jäisillä sormilla telttaa pystyyn, trangian kanssa valmistaa sapuskaa ja vielä istua vapaa-aika jäällä toivoen että siiman päässä nykii…
Illalla söimme todella vahvan kalasopan, niin suolasen, ettei ruuan rippeet edes jäätynyt pihalla pakkasessa. Seuraavana yönä ja seuraavana päivänä janotti ja kovasti, saattoi tietenkin olla muitakin syitä siihen.

Yleisin saalis, eli perusrautu oli juuri syömäkelpoinen 150-200g.

Viimeisenä päivänä pilkittiin myös viereisellä järvellä, missä kalaa tuli hieman paremmin. Pekka onnistui löytämään rautuparven jokisuusta ja kiskoi peräkkäin kymmenkunta syömäkalaa. Kalaa tuli aika harvakseltaan ja kun avantoon katseli niin huomasi, että kyllä se kala ottaa jos vain kohalle sattuu. Yksi rautu innostui minun avannollani haukkaamaan rautulätkääkin! kerta toisensa jälkeen kala otti vauhtia ja iski kiinni peltiin, kunnes tajusi syödä kärpäsentoukkaa.
Keskellä järveä tunsin vavassa jo kunnon tempaisun, mutta kala pääsi. Seuraavaksi Pekalla, noin 30 metriä koilliseen oli iso kala kiinni ja pääsi. Ja sitten Velillä noin 50 metriä koilliseen oli kunnon kala kiinni, mutta rautu irtosi harmittavasti avannon alla. Tämän jälkeen ei isomuksista ollut havaintoa ja suurimmaksi jäi Pekan vajaa puolikiloinen. Syömäkalaa tuli viimeisenä päivänä noin 25 kappaletta. Illalla lähdimme kuunvalossa hiihtämään autolle. Itse kylläkin kävelin. Matkalla oli hurjan näköinen tilanne kun Pekka laski ahkio perässään kivikkoisen tunturinrinteen suorilla alle, karjuntaa vain kuului.

Siirtyminen viereiselle järvelle ei juuri parantanut saalista.

 

Sää oli vaihteleva, mutta vuodenaikaan nähden lempeä.

 

Veli katselee kun pikkurautu häärää syötin ympärillä.

 

Illan saalista.

 

Tunturimaisemaa kolmen maissa päivällä.

Kuvat ja teksti: Miika "MoE" Alatalo

© www.tsaibma.com -seikkaile mukaan- info@tsaibma.com