Matkalla perusleiriin löysimme jääkauden taidonnäytteitä.

Päivä 2. Torstai

Aamu valkeni aurinkoisena ja ilma lämpeni kovaa vauhtia. Aamuyöstä palelin tosiniukassa kesäpussissani, vaikka oli kerrasto ja fleecet päällä. Reissutunnelmaa latisti itselläni juuri matkan alla iskenyt kesäflunssa. Kurkkukivun kaveriksi oli yön jälkeen tullut kuumeinen olo ja räkäisyys. Aamukahvit ja graavileivät maistuivat flunssaisellekin. Yrjö jyrsi kalan ruodoistakin kalanrippeet.
Puolenpäivän aikaan aloitimme pitkästyttävän, reilun 10 kilometrin matkan varsinaiselle kohdejärvellemme. Pahin oli useamman kilometrin suora poroaitaa mukaillen. Juttu kuitenkin lensi ja leikillinen valitus auttoi jaksamaan. Vihdoin edessä oli enää pienen tunturin ylitys. Harjanteen päältä järvi jo avautuikin ja näkyvyys oli loistava. Kaukana näkyi lumihuippuisia Lyngenin vuoria. Itse asiassa kaksi korkeinta huippua: Jiehkkevarri ja Holmbukttinden.

Järven rannalla totesimme leiripaikan olevan samassa kunnossa kuin sen olimme vuosi sitten heinäkuussa jättäneet. Tuskin kukaan oli paikalla kesäaikaan käynyt meidän jälkeemme.
Huomasimme, että järven rannoilla kasvoi runsaasti hillaa, aivan kivikkoisissa paikoissa! Suun sai makeaksi ja ähkykin siinä mussuttaessa taisi tulla.
Nyt emme alkaneet pystyttämään telttaa, vaan heti piti lähteä kokeilemaan raudun ottia. Tuuli oli järvellä kova, niin kuin aina. Tuskin tulisimme tälläkään reissulla näkemään tätä huonojen ilmojen järveä tyynenä. Vieheet lensivät järveen kerta toisensa jälkeen, mutta kalaa ei kuulunut. Lotto-lippa lensi myötätuuleen uskomattoman pitkälle, joten kalat varmasti vieheen näkivät.
Lopulta päätimme ottaa urakaksi kiertää halkaisijaltaan noin kilometrin kokoisen järven. Mitä hienompia paikkoja, mutta ei nykäisyäkään. Hillaa sen sijaan oli paikoin ihan uskomattomia mattoja ja se sai minun ja Yrjön hillahullut silmät kiilumaan. Yrjö ilmaisi heti aikomuksensa poimia hillat kantoon jossain vaiheessa. Minua vielä epäilytti koska mielessäni oli viimeisenä päivänä hankittavat rautukantamukset.
Saavuttuamme pienen lammen rannalle, päätimme kokeilla olisiko siinä kalaa. Lampi oli juuri ja juuri yhteydessä järveen. Pekka heitti lomperoon matoa ja väitti, että kala kävi nykäisemässä. Sain uskoteltua Pekalle, että pohjatärppihän se tietenkin oli ja jatkoimme kiertämistä. Päätimme kuitenkin palata lammelle. Lähempi tarkastelu osoitti, että lätäkkö oli ihan täynnä pikkurautua. Jostain syystä tähän puronuoman ja lammen yhdistelmään oli pakkautunut tuhansia 5-30cm kaloja. Luulimme aluksi, että paikassa oli musta pohja. Kun pohja alkoikin liikkua, tajusimme kalojen hurjan määrän. Heitimme lipalla paikasta muutaman parisatarammaisen kalan savustettavaksi. Makeita syömäkaloja taatusti.
Seuraavat tunnit menikin sitten ulkoilmasta ja hilloista nautiskellessa.
Illalla päätin lähteä käymään eräällä syvällä rannalla heittelemässä. Pekka lähti toiseen suuntaan ja Yrjö jäi leiriin. Ilta alkoi olla jo hämärä kun heitin Lotto-lipan totutusti niin pitkälle kuin vain lensi. Annoin vieheen hieman vajota ja kun aloin kelata, tunsin ensimmäistä kertaa tällä reissulla siiman päässä jotain raskaampaa. Kala hyppäsi heti korkealle ilmaan ja totesin sen vajaan kilon rauduksi. Kädet alkoi vapista hurjasti, olihan tätä kalaa yritetty jo koko päivän. Väsyttelin kalan rauhassa rantaan, missä totesin sen olevan niin tiukasti kiinni, että nostin sen samalla vauhdilla rantaan. Kriittisellä hetkellä kala kuitenkin irtosi lipasta ja oli tippua rantatörmältä takaisin vapauteen. Ehdin kuitenkin saada otteen kalasta ja heitin sen rannalle. Vihdoinkin! Kalaa tarkastellessani en enää ihmetellyt miksi kala ei syö. Rautu oli jo kutuväreissä, osittain aivan musta ja koukkuleukainen. Ruokakaan ei sille ollut maistunut viime aikoina.

Suolattu rautu kelpasi viimeisiin rippeisiin saakka.

 

Luonnonsilta järvenkiertomatkalla.

Siinä ui soppakala jos toinenkin.

 

Kutuasuinen rautu iski lippaan pimeässä.

 

---------Seuraava päivä---------