Ensimmäinen Norjaan suuntautuva pilkkireissumme toteutettiin toukokuun puolenvälin tienoilla vuonna 2003. Retkelle lähtivät minä (Veli) ja Perkkiön veljekset Pekka ja Tuomas. Kohteen valitsimme Pekan ansiokkaan kirjallisuuteen paneutumisen perusteella. Kohdejärvistämme oltiin aikojen saatossa saatu isoja rautuja, jopa useampi kiloisia. Odotukset olivat siis korkealla. Oli mahtavaa lähteä kokeilemaan itselle uusia lupaavia järviä.

Lähtöpäivän aamuna pakkasimme suksemme, ahkiomme, rinkkamme ja muut tarpeelliset tavarat kaikki kätevästi koppikärryyn ja lähdimme köröttelemään kohti Pohjois-Norjaa. Hiihtomatkaa oli luvassa lähimmältä tieltä noin 20 kilometriä järvelle jolle ajattelimme leiriytyä. Jos joku ihmettelee miten saimme kalastaa noin kaukana tiestä, niin vastaus kuuluu, ettemme olleet Finnmarkissa.

Muutaman tunnin ajon jälkeen olimme paikassa mistä oli tarkoitus aloittaa hiihtotaival. Keli oli mitä parhain. Aurinko paistoi ja keväthanget hohtivat lähes yhtä kirkkaasti. Ilman aurinkolaseja täältä olisi saanut lähteä saman tien kotiin, tai sitten sokeutua. Hiihtokeli oli ihan hyvä. Suksi piti ja alkumatka ainakin meni kohtuullisen mukavasti. Nestettä tosin kului pelottavan paljon siihen nähden, paljonko sitä oli tälle hiihtomatkalle varattuna. Alkumatkasta luoksemme tuli kelkalla vanha tuulenpieksemän näköinen poromies. Saattoi olla nuorikin, kun ei noista saamelaisista saa aina selvää. Juttelimme käyttäen elekieltä sekä heikohkoa ruotsin osaamistamme. Kyselimme kalapaikoista ja näytimme alueen karttaa josta sitten äijä meille sormella osoitteli eri järviä. Aina eri järven kohdalla mies näytti käsillä miten suuria kalat järvessä keskimäärin olivat. Äijän parhaaksi paikaksi mainostama järvi oli autoltamme noin 35 kilometrin päässä. Hinku oli sinnekin kova. Mukavaa oli saada paikallisen asukkaan varmasti kokemuspohjaista luotettavaa tietoa alueen vesistöistä.

Matka jatkui ja alkoi vähitellen hiihtäminen sekä ahkion kiskonta hajottamaan. Juomatkin oli melkein juotu. Aina alkaa jossakin vaelluksen vaiheessa hajottamaan olipa matka pitkä tai lyhyt. Ja lähes aina kun kohde saavutetaan, tuntuu siltä, että yhtään pitemmälle en olisi enää jaksanut. Muutamat viimeiset kilometrit olivat yhtä tuskaa. Jano oli hirveä, eikä juomaa ollut enää pisaraakaan jäljellä. Ainoastaan Tuomas oli viisaana miehenä säännöstellyt juomaansa niin, että jäljellä oli muutama tippa. Perille kuitenkin päästiin ja heti ensimmäisenä järven jäälle päästyämme kairasimme yli metriseen jäähän reiän, josta aloimme vuoron perään kuksalla juoda. Taisi siinä ryystämisen aikana järven vedenpinta hivenen laskea. Kello oli vasta noin 19, joten päätimme kokeilla vielä pilkkimistäkin. Parin tunnin saalis oli useita pikku raudun sinttejä, jotka pääsivät säikähdyksen jälkeen takasin kosteaan elementtiin. Muutama otettavakin tuli. Suurin taisi olla noin 300 grammaa. Järvessä oli siis elämää ja se oli hyvä tietää. Illalla oli sitten edessä enää teltan pystytys, ruokailu ja lepo.

Seuraavana aamuna tiesin, että olisi aika mönkiä makuupussista ylös kuullessani trangian kolisevan siihen malliin että kahvi olisi valmista. Niin, minähän se aina herään viimeisenä. Keli oli jälleen täydellinen. Pilvetön taivas ja niin tyyntä, että oli vaikea uskoa olevansa ulkona. Ja ei muuta, kun pilkille. Kalaa tuli päivän aikana todella hyvin. Hurjin hetki koettiin, kun Tuomas vetäisi minuutin välein kaksi noin 1,4 kiloista rautua ylös. Oli kyllä hurjan näköistä meininkiä jota ei voinut muuta kun suu auki ihmetellä. Päivän aikana saimme useita 200–1400 grammaisia rautuja. Tuomaksella oli tällä kertaa ahdin kanssa parhaimmat suhteet. Illalla otettiin vähän lämmikettä ja painuttiin pehkuihin

Aamun aikaisina tunteina pakkasimme ahkioon päivän ruokatarpeet sekä pilkkivälineet ja lähdimme sivakoimaan kohti lappalaisen mainostamaa kalapaikkaa. Tästäkään matkasta ei tullut helppo sillä valitsemamme reitti ei ollut kovin kehuttava. Meillä tuntui olevan selittämätön tarve edetä jokaisen tunturin laen kautta. Suunnistusta haittasi kaurapuurosumu mutta onneksi kurssi pysyi kuitenkin hyvänä. Saapuessamme järvelle keli muuttui vähitellen suorastaan uskomattoman hyväksi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä tuultakaan ollut edes nimeksi. Olo oli kuin kesällä, lukuun ottamatta sitä, että lunta oli kaikkialla. Toki muutamia pälviä oli siellä täällä, elettiinhän jo toukokuun puoliväliä. Mahtavimpia hetkiä tunturipilkinnässä ovat hetket jolloin voi ylävartalo paljaana ottaa aurinkoa ja samalla odottaa suurraudun tärppiä. Tänään niitä hetkiä koettiin! Kalaa tuli tältäkin järveltä mutta ei ehkä ihan niin hyvin mitä olimme odottaneet. Suurin kala taisi olla kilon luokkaa ja saajana kukapa muu kuin Tuomas. Tällä järvellä harrastimme paljon avantoon katselua ja aina silloin tällöin sinne näköpiiriin ilmestyikin rautu, joka yleensä heti syöttiin myös otti. Tähystyspilkintä on hauskaa, mutta saaliin saamisen kannalta minusta siitä on jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vastaisku tulee tehtyä usein liian aikaisin, kun näkee kalan ottavan syötin suuhunsa. Käsituntumalla saaliin tarttuminen on mielestäni varmempaa.

Ilta oli jo pitkällä, kun saavuimme leiriin ja mielessämme oli vain nopea makuupussiin sukeltaminen. Päivä oli ollut todella raskas ja pitkä joten olo oli todella voipunut. Iltapalaa piti kuitenkin ensin alkaa trangialla valmistamaan. Mutta illasta tulikin kaikkea muuta kuin odotimme. Ensin leiriimme tuli vierailulle kaksi norjalaista pilkkimiestä kelkkoineen. Juttelimme pilkkimisestä ja paljon muustakin. Juttua tuntui riittävän siihen malliin, että kaverit hakivat muutaman kilometrin päässä sijaitsevasta leiristään puolentoista litran pullon pontikkaa. Sitä sitten alettiin tasapuolisesti maistelemaan. Toki mekin tarjosimme omista vähäisistä juomistamme maistiaisia. Muutaman sivistyneesti otetun grogin jälkeen tuntui siltä, että olisi kohta aika vetäytyä nukkumaan. Sittenpä kävikin niin että leiriin porhalsi kaksi miestä lisää. Saamelaisia poromiehiä tällä kertaa. Nämä miehet olivat valmiiksi päissään eivätkä he ujostelleet tarjotessaan pontikkaa, joka tuntui olevan suosittu juoma täällä Norjan tunturi erämaissa. Kommunikointi porukan kesken oli varmasti hauskan kuuloista. Keskusteluissa käytettiin sekaisin suomea, ruotsia, saamea, englantia ja norjaa. Poromiehiä tuli leiriin vielä tämänkin jälkeen muutama lisää ja meininki alkoi olla melko kova. Ja kaikki vieraat ilmestyivät kuin tyhjästä vaiston ohjaamina. Kellon ollessa jo melko paljon, yksi vanhahkon näköinen poromies vinkkasi Pekalle, että hyppäähän kelkan kyytiin. Pekkahan totteli ja saman tien kelkka porhalsi vauhdilla jonnekin tuntureille. Vähän pelotti Pekan puolesta, että minneköhän nyt tuli lähtö. Meni varmaan vajaa puoli tuntia ennen kun kaksikko saapui takaisin, ja samalla selvisi retken tarkoitus. Pekalla oli syli täynnä polttopuiksi tarkoitettuja vanhoja poroaidan tolppia. Kyyti oli kuulemma ollut kovaa ja oli Pekkakin kyydissä istuessaan miettinyt, että minneköhän nyt mennään. Ilta tai yö jatkui nyt entistä rattoisimmissa tunnelmissa elävän tulen ympärillä. Pontikka virtasi ja mikä hienointa saimme kuulla aitoa joikausta sen oikeimmassa ympäristössään, tuntureilla avoimen taivaan alla. Poromiehillä oli lisäksi mukanaan kuivaa lihaa mitä he mielellään tarjosivat. Tuomas päätti painua pehkuihin, kun kello oli noin 4 aamulla. Minä ja Pekka jatkoimme urhoollisesti vieraidemme kanssa seurustelua. Noin kello 6 vetäydyimme mekin telttaan, vaikka pari poromiestä jäikin pihalle jatkamaan kekkereitä.

Emme olleet kauaa ehtineet nukkua, kun Tuomas jo herätteli pilkille. Veljekset lähtivät järvelle, vaikka Pekka ei ollut paria tuntia kauempaa nukkunut. Minä sen sijaan päätin jatkaa vielä lepoa. Kalaakin pojat saivat. Saalis oli kymmenkunta 200-500 grammasta rautua. Iltapäivällä päätimme, että hiihdämme takaisin autolle kahdessa pätkässä. Matkan varrella oli nimittäin järvi josta halusimme kokeilla pilkkiä. Niinpä me väsyneet matkaajat purimme leirin ja hyvästelimme tämän hurjan rautujärven. Iltasella pilkimme vielä matkan varrella olleesta järvestä saamatta kalaakaan. Sitten pistimme teltan pystyyn ja nukuimme viimeisen yömme tällä reissulla.

Seuraavana päivänä matkaa autolle ei ollut enää pahasti jäljellä. Hiihtomatkasta osasi jopa nauttia. Yksi hurja tapahtuma matkaan kuitenkin sisältyi. Minä ja Tuomas vedimme ahkioita ja Pekalla oli rinkka. Eteemme tuli pitkä ja jyrkkä alamäki mikä piti luonnollisesti päästä alas. Pekka laski ahkiottomana mäen alas hurjaa vauhtia ja viittoi alhaalla meille ahkiomiehille, että siitä vain. Minä lähdin auraamaan mäkeä alaspäin. Vauhti kiihtyi koko ajan ahkion painaessa takana ja aisan painaessa selkään. Lopulta vauhti oli jo niin kova, että ei voinut enää muuta kuin keskittyä pystyssä pysymiseen. Pakko myöntää, että hirvitti melkoisesti. Vauhti oli hurja ja olin jo lähes laskun lopussa, kun lumi yhtäkkiä pehmeni suksien alla. Upahdin hetkessä polvia myöten sohjoiseen lumeen ja sekunnin murto-osassa tajusin että kaatumista ei voisi välttää. Olin varma, että ahkio murskaisi minut aisallaan mutta onneksi aika vähin vahingoin selvisin rytäkästä. Saman tien kun sain naaman ylös hangesta näin, että Tuomas tuli samaan pehmeään kohtaan yhtä kovaa vauhtia. Kevyempänä miehenä hänellä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä pehmeän kohdan läpi mutta toisin kävi. Sukset upposivat sohjoon ja mies lensi komeassa kaaressa irti kengistään ahkion seuratessa perässä! Onneksi miehelle ei kuitenkaan käynyt mitenkään. Kyllä Pekalla nauru maittoi, kun hän katseli lumisia ja märkiä miehiä.

Lopulta saavuimme autolle ja reissu alkoi olla automatkaa vaille valmis. Pioneerireissu Norjan rautuapajille oli onnistunut loistavasti. Kelit olivat mahtavat ja kalaa tuli. Lisäksi saimme viettää mielenkiintoisen illan paikallisten ihmisten kanssa. Olimme varmoja, että näille apajille tullaan vielä uudestaan.

 

 

 

Teksti: Veli Alatalo Kuvat: Veli Alatalo, Pekka ja Tuomas Perkkiö

© www.tsaibma.com -seikkaile mukaan- info@tsaibma.com