Alkuintoilua

Jo hyvissä ajoin kesän lopulla varasin tsaibmalaisilta tilausmatkan Norjan vuorille. Kun aika oli lyöty lukkoon, oli helppo pitää kalenteri tyhjänä muista menoista tuona aikana. Viime kesänä pohjoisen luonnon ihmeellisyyteen hullaantunut ystäväni Birgitta onnistui myös saamaan vapaata reissua varten. Retken suunnitteluvastuun sysäsin huoletta veljelleni Miikalle. Ainoa vaatimus oli nähdä Keimiötunturia jylhempiä maisemia. Veljeni mielenterveyden vaalimiseksi ja henkiseksi turvaksi kehotin häntä ottamaan itselleen tosiystävän mukaan. Niinpä myös Timo liittyi retkikuntaamme.

Vallan villissämme matkustimme Birgitan kanssa halki Suomenmaan aina Kätkäjärven tukikohtaan saakka. Sieltä pakkasimme mukaan varusteita ja muonatarpeita. Aikaisin aamulla läksimme liikkeelle. Alkumatkasta tohti vielä hieman torkkuakin, kun maisemat olivat vielä sen verran kotoisia. Kilpisjärvellä juotiin hyvänhintaiset kahvit ja käväistiin kaupassa. Sitten piti osoitella sormella Malla ja Saana, että Birgittakin tietäisi, mistä Taiska oikein laulaa. Heti kohta rajanylityksen jälkeen sai jo silmät ympyräisinä ihastella jylhiä maisemia ja upeaa ruskaa.

Matkan varrella pysähdyttiin pikaisesti taivastelemaan sitä yhtä putousta, joka on ihan siinä tien vieressä. Se nyt oli ennenkin nähty, mutta komeahan se silti oli. Birgitallehan tämä oli tietenkin aivan uusi näky. Samalla kun kilometrit kiisivät ohi kohti pohjoista ajettaessa, sitä mukaa rikkoutuivat Birgitan aikaisemmat ennätykset pohjoisimmista paikoista, joissa hän oli käynyt.

 

Bollmannsveienin hurja historia

Oikeisiin retkeilytunnelmiin päästiin, kun lähdettiin kapuamaan ylös sodanaikaisten työleiriläisten tekemää polkua kohti Falsnesfjelletin huippua. Pelkkää patikointia ei tämä pyrähdys ollut, sillä samalla tutustuimme paikalliseen sotahistoriaan. Reitin varrelle oli tuon tuosta pystytetty tauluja, joista sai lukea melkoisen hurjia juttuja vankien elämästä. Jugoslavialaisia ja venäläisiä vankeja pidettiin huonoissa oloissa; heillä oli kehnot vaatteet, eivätkä he saaneet riittävästi ravintoa. Siksipä oli joku joutunut turvautumaan kannibalismiinkin.

 

Malla eläytyy jugoslaavien urakkaan.

Korkealta tunturista löytyi soma pikku bunkkeri, jossa oli hyvä vetää henkeä ja raapustella nimiä kirjaan. Sittenpä vielä kuljettiin pikku pyrähdys upeiden jyrkänteiden reunalle. Kameramiehet yllyttivät meidät tyttöraukkaset poseeraamaan mitä vaarallisimmille kielekkeille. Ilollahan me seikkailtiin. Matka alaspäin taittui vikkelästi, kun nälkä ajoi ruokaa laittamaan. Kokkailimme meren rannalla, levikkeellä autotien varrella. Samalla katselimme kartasta, mihin leiriytyisimme. Kahvittelujen jälkeen pakkauduimmekin taas autoon ja ajelimme parkkiin, johon auto jäisikin sitten pariksi päiväksi.

 

Lyngenvuono avautui Falsnesfjelletin rinteiltä.

 

Malla ja Birgitta uimahyppypaikan ylimmällä korokkeella.

 

Bunkkeri tarjosi suojaa viimalta.

Syysruuhkaa Steindalshyttanissa

Ihan helpolla ei löytynyt se paikka, josta pääsimme aloittamaan matkamme kohti autiotupaa. Hieman taisi jo ilta hämärtää, kun sitten onnellisina saavuimme mökille. Tunnelmat nousi aika mukavasti, kun tutustuimme paikkaan. Kämpästä löytyi erillinen keittiö baaritiskeineen, tuvassa oli mukavat sohvat ja kamiina. Yläkerran makuutilat olivat nekin lupaavat; iso läjä paksuja vaahtomuovipatjoja ja reilusti tilaa. Hilpeinä aloimme asettumaan taloksi. Vaihdettiin vaatteita ja soiteltiin onnellisia puheluita kotiin ja Timo laittoi tulia tupaan valoksi ja lämmöksi.

Vaan eipä pitkään ehditty intoilla, kun tupaan asteli mies ja pikku muksu. Paksulla norjan kielellä se yritti meille jotain ilmaista. Itse tuumailin mielessäni, että kyllähän tuo pari meidän kanssa mökkiin mahtuu. Havahduin todellisuuteen siinä vaiheessa, kun mies oli vaihtanut tökeröön englannin kieleen: ”Vii aar tventti piipl komin.” Jompikumpi meidän pojista tuumasi vain: ”Okay, may be we’re sleeping in a tent.” ”Jes”, äijä tokaisi ja niin keräsimme tavaramme ja kävimme teltan pystytykseen. Tai siis pojathan sen pystytti. Birgitan kanssa olimme sitä mieltä, ettei kaikkien kannata sählätä. Pimeää jo oli ja taisipa vähän vettäkin sataa. Alkoi maata mieli mataa ja yhdessä purnasimme kohtaloamme. Kun teltta oli lopulta pystyssä ja olimme asettuneet leiritulille melko surkean laavun suojiin, onnistuimme jo naureskelemaan jutulle. Totesimme, että aivan liian hienostunut tila olisi meille ollut mokoma pikku palatsi. Nyt oltiin sentään aidoissa leiritunnelmissa.

 

Arktisia ihmeitä

Kylmästi ja ahtaasti nukutun yön jälkeen nautimme retkenjohtajan keittämät aamukahvit ja lähdimme tutustumaan Steindalsbreenin jäätikköön. Matka ei ollut pitkä, eikä edes vaikea. Mutta ne maisemat ja se ruska – (hiljainen hetki) – olivat melkeinpä itkettävän ihania. Siinä matkaa tehdessä kuului jotain kummallista kohinaa ja ajattelin tietenkin, että lentokone surraa ihan jossain lähellä. Viisaampina pojat kuitenkin osasivat osoittaa kohinan oikean lähteen. Yhden vuoren rinnettä alas valui valtava lumimassa. Näimme Birgitan kanssa elämämme ensimmäisen lumivyöryn.

 

Lumisilta vuorenhuipulta laukesi pari lumivyöryä.

Retkikunta matkalla jäätikölle.

Jäätiköllä pääsimmekin suurien kysymysten ääreen. Puheenaiheeksi nousi ilmastonmuutos ja sen todellisuus. Pisti kyllä ihan vakavissaan miettimään asioita, kun omin silmin näki, millainen määrä ikiaikaista jäätä oli sulanut vajaassa kymmenessä vuodessa. Päätimme varovasti käydä ihan tallustelemassa kikkareen päällä. Pojat loikki supersaappaillaan sulamisveden yli tuosta vain, mutta me akat meinasimme jäädä toiselle puolelle tuskailemaan. Jotenkin onnistuin melkein kuivin kengin koikkelehtimaan toiselle puolella minäkin ja pitämään hirmuista saarnaa retkikunnan auttamattomille uroksille. Sittenpä he ystävällisesti avustivat myös Birgitan jäätikön puolelle. Hitsi vie, että oli villi tunne olla niin ison jääpalan päällä. Joissain kohdissa jää näytti melkein luonnottoman siniseltä. Kivet näyttivät leijuvan kuin tyhjän päällä siinä läpikuultavalla patjallaan. Yhden kiven irrotin jäästä mukaani. Siinä kontallani kyykkiessä tuli myös vastustamaton halu pikkuisen nuolaista sitä jäätä. Ikinä ennen en ole mitään niin vanhaa tavaraa maistellut.

 

Vielä ehtii nauttia ikiaikaisen jäätikön viileydestä.

Aikamme ihmeteltyämme poistuimme jäätiköltä ja keittelimme päiväkahvit siinä jäätikön tuntumassa. Vielä pariin otteeseen näimme lumivyöryn, joista yksi oli niin hurjan näköinen, että näytti siltä, kuin vuori olisi oksentanut lunta sisuksistaan hirmuisella paineella. Miesväki jäi vielä kameroineen päiväretkeä jatkamaan, mutta me Birgitan kanssa palasimme jo leiriin ja siellä tulistelimme ja rentouduimme. Jo ennen kuin pojat palasivat reissulta, saimme seuraamme kaksi tuttua kasvoa. Vanhin veljeni Juho ja vaimonsa Maria saapuivat leiriin hikisinä huohottaen. Pariskunta oli vahingossa ottanut väärän reitin (tai ei reittiä ollenkaan). Niinpä he olivat nousseet jotain äärimmäisen jyrkkää rinnettä ylös. Hetken huokailtuaan ja ruokailtuaan lähtivät hekin jäätikölle päin retkeilemään.

Ilta kului taas mukavasti nuotiolla. Retkikuntaamme liittynyt pariskunta oli tuonut mukanaan toisen teltan, johon siirryin seuraavaksi yöksi. Kylmä oli sekin, mutta olipa ainakin tilaa palella.

Enemmän kuin vaellus

Seuraavana aamuna laitettiin leiri matalaksi ja puolukoilla koristeltua puuroa syötiin aamupalaksi. Minä, Birgitta, Juho ja Maria lähdimme takaisin tienlaitaan. Nopeasti kävi sekin spurtti ja ennen kuin oikein ehdin tajutakaan, tuijottelin vuoria taas auton ikkunasta. Kotiin piti naputella viestiä, että päästiin heti saunan lämpöön ja pesulle, ennen kuin sitten piti taas jatkaa matkaa takaisin Suomen eteläisiin osiin.

Reissu oli kaikkea, mitä odotin: upeita maisemia, reippailua, rentoilua, leirielämää, hyvää seuraa. Eikä siinä vielä kaikki! – Matkanjärjestäjä oli onnistunut huomioimaan kohderyhmänsä mainiosti. Kulttuurituottajaopiskelijat haluavat toki vaellukseltaan muutakin kuin vain maisemia ja ulkoilmaa. Päiväretkikohteissamme oli ajatuksia herättäviä piirteitä: suuria eettisiä kysymyksiä ja koskettavia tarinoita historiasta. Kaikki kehut varmasti allekirjoittaa myös ystäväni Birgitta, joka joko ihan hulluna tykkäsi reissusta tai sitten on oikea näyttelijälahjakkuus. Uskon vahvasti vaihtoehto ykköseen.

 

Teksti: Malla Alatalo, kuvat: Miika Alatalo ja Timo Veijalainen

© www.tsaibma.com -seikkaile mukaan- info@tsaibma.com