Viddalla samoilemassa 7.-11.7.2010
Oli lämmin ja varsin sääskirikas aamu pienessä Finnmarkin kylässä kun Perkkiön Pekan kanssa suuntasimme maastopyöriemme nokat kohti Norjan kalavesiä. Olin lähtenyt kukonlaulun aikaan Kittilästä liikkeelle, ja päivän aikana meidän oli tarkoitus urakoida pyörällä ja jalan yhteensä noin 30 kilometrin päähän erämaahan. Tällä kertaa mielessä ei ollut raudut vaan taimenet ja ahvenet.
Kymmenen kilometrin pyörämatka meni vaivattomasti mönkijänuraa, jonka jälkeen lähdimme nousemaan tunturiin. Pian mönkijän urat hävisivät ja olimme riekkojen ja kapustarintojen seurana erämaassa.
Ennen lähtöä minulla oli pidellyt niin kiirettä että en ehtinyt ruokakauppaan ja muutenkin minimoin varustuksen niin, että kaikki tavarat mahtuivat pikkurinkkaan. Pekan kanssa olimme kuitenkin asiasta keskustelleet, ja ruokaa oli siis mukana kahden miehen tarpeiksi.
Päätimme pitää ruokatauon noin puolivälissä kävelymatkaa. Viimeinen kilometri taukopaikalle tuntui todella raskaalta ja myös soiseksi ja risukkoiseksi muuttunut maasto söi miehiä. Perille kuitenkin päästiin, ja samaan aikaan alkoi sataa vettä. Muistin, että unohdin rinkan sadesuojan. Repusta löytynyt jätesäkki ajoi lopulta saman tehtävän. Pysyimme mukavan kuivina kuoripukujemme sisällä, ja mietimme että on se ollut tympeää ennen vanhaan. kun vaatteet ovat enemmänkin imeneet kuin hylkineet vettä. Omat vuosia palvelleet saappaani sen sijaan osoittautuivat ongelmaksi, koska toiseen oli ilmestynyt valtava reikä saumakohtaan. Reikä sijaitsi niin alhaalla, että pienikin jänkään astuminen kasteli sukan. Myös Pekan kumisaappaat olivat tulleet tiensä päähän, sillä ne aiheuttivat pahat hiertymät pohkeisiin.
Ruokatauolla koetimme tuloksetta kalastella lammessa, jossa olisi kyllä voinut kuvitella kalan liikkuvan.
Loppumatka leirijärvelle meni hyvin, koska maasto oli todella helppokulkuista tunturimaastoa. Perillä korkkasimme oluet, ja huomasimme, että nautintoa haittaavia itikoita oli niin paljon, että päähän oli laitettava sääskihuppu. Olut juotiin näin suodattimen lävitse. Sää tuntui olevan aivan otollinen kalakeli ja aurinkokin pilkotti. Päätimme, että emme pystytä vielä telttaa, jotta maa ehtisi vielä hetken kuivaa. Kuitenkin jo parisataa metriä kalaan käveltyämme huomasimme, että taivaanrannasta lähestyi ikävän näköinen sadepilvi - teltta oli sittenkin pystytettävä, että tavarat saataisiin suojaan.
Illan tavoitteena meillä oli saada punalihainen graavikala. Kiersimme leirijärven puoliksi ympäri, ja saaliinamme oli muutama maksimissaan puolitoistakiloinen hauki. Päätimme jatkaa vielä puronvartta seuraavalle järvelle, jos sieltä tulisi joku taimenkin. Purosta löytyi mahtavia monttuja, mutta kalaa ei näkynyt -ei edes haukia. Myös jokisuu oli hyvän näköinen kalapaikka, mutta mitään ei vain alkanut nousta. Olin jo heittänyt pari kertaa erään ruovikon laitaan, mutta kolmannella heitolla Lotto-lippaan jysähti. Kala teki valtavan syöksyn kohti järven selkää ja sieltä taas salamannopeasti rantaan. Pekka kysyi, että onko hauki, ja vastasin että miltä näyttää, kun kala syöksyi vuorostaan jokeen ja paiskasi leveällä pyrstöllään vauhtia. Joessa jo sitten totesimmekin kalan valtavaksi taimeneksi. Pekka odotti haavin kanssa rannassa ja vielä parin kunnon syöksyn jälkeen taimen solahti haaviin, jonne se juuri ja juuri mahtui. Kala näytti valtavalta ja puntarin osoittama luku 2,4 kiloa oli itseasiassa vähemmän mitä odotimme!
Oma kelani veteli viimeisiään, koska siitä oli jarru rikki. Kalan vetäessä siimaa, siitä kuului vain vaimeta rutinaa, ja lyhyissä puistatuksissa kela antoi siimaa liian epätasaisesti. Näiden kalojen kanssa pitäisi kyllä olla välineet kunnossa...
Palasimme leiriin hyvillä mielin fileeraamaan kalaa. Ruodoista ja päästä saimme keitettyä vielä täyttävän iltapalan ja kello läheni aamukolmea kun ehdimme makuupusseihin.
8.7.
Uni maittoi aina lähelle puolta päivää. Aamutoimet eivät kuitenkaan venyneet pitkiksi, sillä uudet kalapaikat kutsuivat. Päätimme aloittaa järvestä, josta illalla oli tullut taimen. Olimme tulleet haukea kalastellen puoliväliin järveä, kun löysimme ahvenparven. 500-800 grammaisia ahvenia nousi mukavasti, ja aina välillä rannasta paukautti reilun kilon hauki. Eräällä heitolla olin kelaamassa viehettä rantaan, kun sivusta ilmestyi suuri hahmo. Hauen pelossa nostin vieheen ylös, ja samalla huomasin, että lähes jaloissa pyörivä kala olikin iso taimen! Yritin heilutella viehettä taimenen edessä, ja se uikin arvostelevasti vieheen ympäri, kunnes kyllästyi ja ui pois. Jättikala ei huolinut myöskään sen eteen heitettyjä vieheitä. Samassa paikassa näimme toisenkin suuren taimenen, joka katseli ja tarkasteli rauhassa ruovikoiden juuria, jos siellä sattuisi näkymään vesiperhosen toukkaa tai jotain muuta hyvää. Viehe sillekään ei kelvannut.
Seuraavaksi kokeilimme jokikalastusta, joka antoi meille muutaman pienen taimenen. Joella oli erittäin hyvän näköisiä paikkoja, mutta kala oli ihmeen tiukassa. Pari kilometriä jokirantaa käveltyämme saavuimme taas uudelle lompololle. Teimme tulet, ja päätimme että Pekka saa heittää yhden heiton kahvia odotellessa. Heitto antoi perusahvenen eli 700-800 grammaisen. Tulisteltuamme testasimme järven kalaisuutta, ja ahventa sekä haukea nousi mukavasti. Järveen laskevasta pienemmästä ojasta löysimme reissun hurjimman ahvenpaikan. Syvässä ojassa näimme valtavan ahvenparven, jonka suurimmat yksilöt olivat varmasti yli kiloisia. Pohja oli suorastaan mustanaan ahvenenköriläitä. Saimme parvesta yhdet ahvenet, ja sen jälkeen parvi katosi yhtä mystisesti kuin se oli ilmestynytkin!
Päivä oli lämmin ja huomasimme, että ystävämme mäkäräiset olivat ilmestyneet viddalle. Sääskihuppua oli käytettävä jatkuvasti puremien välttämiseksi. Ruokatauolla jouduin raottamaan hattua, ja mäkärälauma teki pahaa jälkeä kaulassani. Veriset paiseet ilmestyivät saman tien!
Päivän kalastuslenkillemme osui vielä yksi pieni järvi, jota päätimme kokeilla. Tällä, kuten muillakaan järvillä ei näkynyt mitään merkkejä ihmisestä. Rannoilta löytyi vain kotkan sulkia.
Tämä järvi oli hieman aiempia syvempi, mutta samalla tavalla siitä alkoi nousta yli puolen kilon ahvenia, ja silloin tällöin jokunen hauki. Vielä ennen matkaa leiriin, kohdallemme sattui pieni lahti. Saimme siitä muutaman ahvenen, ja olin jo suuntaamassa harjun taakse leiriin, kun Pekka sanoi heittävänsä vielä yhden heiton lahden perälle.
"Nyt on varmaan taimen", Pekka sanoi, ja viehettä seurannut hahmo otti välittömästi kiinni. Niin sähäkästi kala tappelikin, että ei muuta vaihtoehtoa ollut. Kala veti pahasti rantapusikoihin, mutta Pekka sai kun saikin kalan uitettua sieltä pois. Arvelimme kalan toistakiloiseksi. Menin haavin kanssa kalaa vastaan, ja pikkuhiljaa kala alkoi väsyä. Kala tuli rantaan ja uitin sen haaviin. Haavi ei vain meinannut riittää, joten minun piti koukata kala pää edellä pussiin, ja viehekin irtosi välittömästi. Kylläpä olikin raskas kala nostaa maihin! Vasta kun Pekka alkoi punnita kalaa, huomasin, että kyseessä oli varsinainen porsas. Pekka ilmoitti kalan painoksi haavin kanssa 3,3 kiloa. Ohhoh mikä kala! Päästimme kalan heti kuvan oton jälkeen takaisin ja jonkin aikaa jouduimme tarkkailemaan, että lähteekö kala uimaan, vai syömmekö me herkullista kalaa oikein urakalla. Kala kuitenkin virkosi ja lähti uimaan takaisin kotilahteensa. Illalla herkuttelimme voissa paistetulla taimenella ja graavitaimenella näkkileivän kera. Herkullista!
Ennen nukkumaan menoa vielä kokeilemassa kalansyöntiä kotirannassa. Näimme kaksi komeaa taimenta uivan aivan rantavedessä, mutta ne eivät kelpuuttaneet vieheitämme.
9.7.
Aamulla kuumuus pakotti meidät teltasta aiempaa aikaisemmin. Päätimme, että päivän aikana kävisimme kahdessa kohteessa, ja ruokailisimme välillä leirissä. Ensimmäinen seikkailu ei tuottanut kummempaa tulosta, upeista paikoista huolimatta saimme saaliiksemme vai kilokaupalla haukia ja hyvän kokoisia ahvenia. Yhdessä paikassa näin erkoisen tapahtuman, kun hyönteissyöjä-hauki nousi järvenpohjasta ja nappasi pinnasta ison vesiperhosen.
Tavoitteenamme oli saada savustettavaksi pienehkö, noin kiloinen taimen, ja tämän vuoksi suuntasimme ruokailun jälkeen järvelle, jolla olimme tehneet eniten taimenhavaintoja. Saavuimme heinikkoiseen niemeen, ja valitsin vieheeksi pienen lusikkauistimen. Montaa heittoa en ehtinyt tehdä, kun pitkästä aikaa siiman päässä jysähti oikein kunnolla. Valtava taimenen pyrstö pärskäytti vettä ja kala teki pitkän syöksyn. Pekka huusi tässä vaiheessa, että haavi oli unohtunut leiriin. Parin syöksyn jälkeen kala puistatti päätään lähellä pintaa ja uistin ponnahti rannalle! Pekka sanoi, että nyt saattoi olla viisikiloinenkin. Tilanteessa lohdutti ainoastaan tieto siitä, että kala olisi ollut aivan liian iso syötäväksi, ja kotiakaan sitä ei olisi voinut lämpimistä ilmoista johtuen kantaa. Jatkoimme rantaa parikymmentä metriä. Olin vaihtanut vieheen takaisin Lotto-lippaan, jossa kalat ovat pysyneet yleensä hyvin kiinni. Heitto, ja taas iso taimen otti kiinni. Nyt kala käänsi leveää kylkeään kerran, potkaisi ja irtosi. Uskomatonta, taas karkuutus! Totesin, että karkuutusten täytyy johtua kelasta, joka ei antanut siimaa tarpeeksi tasaisesti.
Enää emme saaneet järveltä muuta kuin ahventa ja haukea, joten päätimme suunnata vieressä avautuneelle pikkujärvelle. Tämä järvi oli edellisiä karumpi, ja useimmissa kohtaa pohjaa peitti kaunis sora. Löysin vieherasiastani solakan pikkulusikan, ja kysyin Pekalta, että olisiko tämä hyvä. Pekan mielestä ei ollut, joten ajattelin sen olevan selvä merkki ottivieheestä.
Heittelimme tuloksetta eräälle lahden suulle saakka, kunnes saimme kumpikin parikiloiset hauet ja pienempiä ahvenia. Päätin heittää vielä lahden rannassa olleeseen ruovikon laitaan. Huomasin polaroid-lasieni läpi, että viehettäni seurasi valtava hahmo - jos tämä on taimen, niin on jo käsittämättömän kokoinen. Kala iski kiinni ja saman tien vesi kuohui lahdessa. Kala teki niin pitkän yhtenäisen syöksyn, että siima alkoi käydä kelan puolalta vähiin. Rikkinäinen kelani rutisi kuin viimeistä päivää. Tässä vaiheessa vinkkasin Pekalle, että nyt on hyvän kokoinen hauki kiinni.
Kala ui takaisin rantaan ja Pekka asteli myös paikalle. Kerroin, että kurkkaappas tuohon lahteen, missä kala on. Kun Pekka näki kalan, aloimme kummatkin vain nauraa, niin hurjan kokoinen kala oli kyseessä. Kala teki vielä pari piiiitkää syöksyä, kunnes sain sen vedettyä rannan lähelle. Pekka kahlasi rantaveteen vastaanottamaan jänkäkoiraa. Pari kertaa ylösotto jouduttiin peruuttamaan, kun hauki avasi kiduksensa ja syöksyi taas ulopalle. Kolmannella kerralla Pekka onnistui nostamaan kalan syliotteella rannalle. Huh, mikä hauki! Emme olleet kumpikaan saaneet vastaavan kokoista jänkäkoiraa, joten kalan koon arviointi oli vaikeaa. Yli viisikiloinen se oli selkeästi, mutta ei ehkä kuitenkaan kymppikiloinen. Puntari lopetti arvuuttelumme ja näytti 7,6 kiloa. Viehe oli niin syvällä hauen kidassa, että saimme jonkin aikaa sitä sieltä onkia. Pidin hauesta kiinni, ja Pekka koitti ronkkia viehettä kepillä. Juuri kun Pekka veti sormet hauen suusta ulos, jänkäkoira loksautti voimalla leuat yhteen! Siinä meinasi mennä sormet!
Lopulta katkaisimme siiman ja otimme uistimen kidusten kautta pois. Hauen laskimme takaisin kotilahteensa.
Pian suuntasimme takaisin leiriin, sillä seuraavana päivänä oli suunnitteilla marssi uuteen kalapaikkaan, kymmenen kilometriä lähemmäksi sivistystä. Savukalaa emme saaneet, mutta saimmepa ennätyshauen.
Illalla keli tyyntyi kunnolla ensimmäistä kertaa reissun aikana, ja leirijärven pintaan ilmestyi komeita taimenen tuikkeja. Kalaan emme kuitenkaan enää jaksaneet lähteä.
10.7.
Aamulla heräsimme taas hyvissä ajoin ja kävelimme uuteen leiripaikkaan mahtavien maisemien lävitse. Välillä maasto oli vitivalkoista jäkälikköä, välillä taas perinteisempää tunturimaastoa. Löysimmepä erämaasta yksinäisen männynkin.
Leirijärvelle saavuimme jo ennen puoltapäivää ja pystytimme teltan optimaalliselle paikalle, järven viereen tasaiseen tunturimaastoon.
Kalastus ei tuottanut enää mitään muuta kuin haukia. Saimme molemmat kuitenkin yhdet taimenhavainnot. Pekan uistinta seurasi eräässä lahdessa valtava taimen keskellä piiskaavaa vesisadetta. Juuri kun kala oli ottamassa viehettä, ranta tuli vastaan ja kala ui kyllästyneenä pois.
Oma havaintoni tuli illalla jokisuussa, kun sää oli taas seljennyt. Rantaveteen seurasi parikiloinen taimen, kiersi vieheen ympäri kuin tarkastellen mahdollista huijausta, ja ui pois.
Illalla onnistuin löytämään radiosta Suomen taajuuden, ja kuuntelimme jalkapallon pronssiottelun ratkaisuhetket. Radiota oli vain pidettävä kaksin käsin juuri oikeassa kulmassa, jotta taajuus säilyi.
11.7.Kotiinlähdön aika koitti ja edessä oli pitkä marssi pyörille ja lopulta autolle. Kalastelimme matkalla järvellä yhtä tuloksettomasti, ja tauolla söimme viimeisen pataruokamme ja kuivaa näkkileipää. Viimeinen aamupalajuustokin oli jaettu aamiaisella. Sinnikkäällä marssilla huiputimme tunturin, josta kykenimme tunnistamaan kaukaisuudessa lukuisia tuttuja tuntureita ja erämaita.
Pyörämatkalle olimme jättäneet vielä yhden kalastuskohteen, jotta kotiin ei tarvitsisi mennä tyhjin käsin. Matkan varrelle sattuikin pieni järvi, josta helposti saimme hyvät savuahvenet, suurimmat olivat liki kiloisia. Takana oli jälleen hyvä kalastusseikkailu, joskin taimenen syönti oli odotettua huonompaa. Onneksi kalojen koko korvasi tällä kertaa määrän. Millainen saalis se olisikaan ollut, jos olisimme onnistuneet saamaan kaikki havaitsemamme 12 jättitaimenta rannalle!
Teksti: Miika Sirkiä Kuvat: Miika Sirkiä ja Pekka Perkkiö
© www.tsaibma.com -seikkaile mukaan- info@tsaibma.com