Hilloja

Aloin eräänä päivänä miettimään mikä extremelaji on suosittu ja kansanläheinen. Päädyin heti ensimmäiseen vaihtoehtoon joka mieleeni kolahti eli hillastukseen. Kyseinen laji ehkä juuri siksi, että olen itse ja melkein kaikki lähituttavani myös ovat harrastaneet sitä jo pienestä pitäen. Heinäkuun lopulla alkaa lapin laajoilla suoalueilla kypsyä herkullinen marja nimeltä hilla, jota jotkut lakaksi ja suomuuraimeksi kutsuvat. Tähän kyseiseen aikaan on lapissa myös syöpäaika pahimmillaan ja syövällä en suinkaan tarkoita vakavaa sairautta vaan mäkäräisiä, sääskiä ja paarmoja, joita syöväksii meilläpäin kutsutaan. Syövästä huolimatta koko lapin ja myös osan eteläsuomea valtaa sairaus nimeltä hillakuume. Tähänkin sairauteen monelle tartunnan aiheuttaja on raha myös kirjoittajalle. Toisille kuumeen aiheuttaja on hillan uskomaton maku ja parantavat voimat, jälleen myös kirjoittajalle.

Extremeä tästä lajista tekee itse toiminnan suorittaminen eli hillojen poiminta. Suoalueille siirtyminen tapahtuu yleensä aikaisin aamulla n.06.00–07.00, joka sinänsä on jo monelle suuri extreme suoritus. Heräämisen jälkeen aloitetaan suoritus ensin kävelemällä suoalueelle (laiskat käyttää mönkijöitä). Matkan pituudesta ja maastosta riippuen voi tämäkin osuus olla monelle äärimmäinen kokemus. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka 10km kävely jänkälle. Jänkälle päästyämme alkaa suoalueen kiertäminen, jonka aikana tarkistetaan pounut, metsänlaidat, mättäät ja pusikot. Kaikki tämä 10km siirtymisen jälkeen vaatii todella rautaisia hermoja ja kovaa kuntoa. Samalla kun kahlaat suossa on sinun kumarreltava ja kyykisteltävä hillojen osuessa kohdalle.


Hillan kasvumaastoa	Noin 100 euron arvoinen ämpäri (hinta vaihtelee vuosittain)

Viimeistään tässä vaiheessa kuvaan astuvat jänkästä kohoavat mäkäräiset ja sääsket. Helteinen ja tuuleton päivä on todellista selviytymistä mäkäräisten ja pienten kärpästen tukkiessa hengitystiet, silmät ja korvat, kun taas samaan aikaan paarmat ja sääsket purevat puseroiden ja lakkien läpi. Oi sitä tuskaa ja epätoivoa! Kokemuksesta tiedän että epätoivo iskee aina jossain vaiheessa todella pahasti. Kaikkeen edellämainittuun vielä lisätään se, että olet samalla reissulla poimiessasi hilloja astunut maa-ampiaisenpesään ja saanut mojovan tällin nenään, niin ei paljoa naurata. Vastoinkäymiset eivät valitettavasti vielä tähän loppuneet. Jänkältä pois lähtiessä varoituksista huolimatta tiput kaltioon ja kastut kokonaan jääkylmään veteen. Eiköhän äärimmäisyyden raja ala olla jo saavutettu!


Korpihillaa parhaimillaan. Paras maku-ja painoarvo.	Joka hillareissun jälkeen on edessä tuskallinen puhdistus operaatio

Päivän reissusaalis voi olla tämmöinen

Lisää tuskaa monella reissulla aiheuttaa saaliin vähyys ja jos saalista ei tule, niin voi rahan tulo ja makunautintojen saaminen olla myös vähissä. Pisteenä i:n päälle on se, että samat toiminnot suoritetaan melkein joka päivä 2-4 viikon ajan. Kansanläheistä tästä tekee mielestäni se, että tätä lajia voi ja harrastaa iästä ja sukupuolesta riippumatta, niin rikkaat kuin köyhätkin. Vaikeustasoa voi sen mukaan nostaa, kun kokemusta ja kuntoa karttuu. Kauden päätyttyä voi olla hyvin ylpeä itsestään, koska onhan sitä juuri suoriutunut yhdestä kärsivällisyyttä, kovaa kuntoa ja mielettömiä hermoja vaativasta extreme-lajista. Parhaimmillaan olet siinä sivussa tienannut 2 kuukauden keskipalkan jänkästä verottomana. Tätä lajia voi myös kaikki kokeilla vapaasti ilman rajoituksia tai turvallisuusmääräyksiä, eikä tarvitse pelätä muuta kuin kunnon kohoamista ja lompakon pullistumista! Kaikki siis kokeilemaan!

Joskus hillojen perässä joutuu kävelemään useita kymmeniä kilometrejä.

Kuvat ja teksti: Timo "RoC" Veijalainen